Indiemaanantai on tällä viikolla keskellä viikkoa. Kummallista, kun meinaa hieman kiirettä pukata näillä vuosilla. Viikonloppu risteiltiin Iskelmäristeilyä ja maanantaina työpäivän jälkeen käytiin katsomassa one and only Melissa Horn, joka on parasta, mitä tiedän. Taitaa olla ehkä seitsemäs keikka missä olen Savoyssa käynyt. Enkä aio jättää väliin koskaan. Ainutlaatuinen, mykistävä. Mutta, vaikka tässä myöhästyttiinkin maanantaista niin onneksi taustatyötä oli sen verran tehtynä, että tiesin jo biisit, mitä meinasin tähän nostaa. Ja minun piti viimeistellä tämä kirjoitus jo eilen tiistaina poikani harrastuksen aikana, mutta kuinkas ollakaan, luureista oli virta loppu enkä voinut suunnitelmaa toteuttaa. Näistä syistä nyt on maanantai. Ei keskiviikko. Vaikka onkin. Siis keskiviikko. Listan löydät Spotifystä, tallenna ja jaa:
Ylva Haru - Sydän auki
Suomenkielisen pop/americana/folk -tyylien parissa operoiva Ylva Haru (Lotta Jääskelä) on minulle ennestään täysin tuntematon tekijä. Se kertonee musiikillisesta sivistyksestäni enemmän kuin artistista itsestään. Kyseessä on nimittäin jo varsin pitkään musiikkiuraa tehneestä tekijästä, joka valmistelee uutta Kuiskaa mulle -albumia. Ja sinkkulohkaisu Sydän auki avaa pelin tälle uudelle kokonaisuudelle.
Täytyy sanoa, että Sydän auki -kappale lähtee liikkeelle niin vastustamattomalla tavalla, että se tempaisee mukaansa vaivattomaan, taidokkaaseen ja ainutlaatuiseen menoonsa heti. Luomua, koivua ja taidokasta laulua. Kaikkea sitä, mitä valtavirtamusiikki kaipaa, mutta ei tajua, että kaipaa. En jaksa lopettaa ihmettelyä siitä, miten tällaiselle musiikille ei ole vieläkin enempää tilausta. Nimittäin niin hieno on tämä kokonaisuus, jonka Ylva Haru korvakäytäviin kuljettaa. Melissa Hornin keikan jälkeen tämä tuntuu hienoisesti samanhenkiseltä, mutta sävy on astetta kevyempi. Tekstissä liikutaan melankolisissa tunnelmissa, itsetutkiskelun parissa ja avataan omia rajoituksia ja lukkoja. Auki olemista. Nimensä mukaisesti. Täytyy arvostaa, että tällaista itsetutkiskelua uskalletaan kaikkien kuultaviin tarjota. Ja kuinka hienosti soivaan pakettiin tämä ansiokas teksti on kudottu. Aitoa, koskettavaa, ilmavaa ja erottuvaa. Ja yli neljä minuuttia ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä.
Olavillet - Vihapuhe
Nerokkaasti jäsenistöstään bändin nimensä muotoillut Olavillet lähestyi somessa vihjaten uuden sinkkunsa olemassaolostaan. Ja hyvä näin. Jos lähestyy suoraan niin tässä vaiheessa ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä pääsee myös bloginostoksi. Olen myös yhden levy-yhtiön postituslistalla, joten tästä blogista muodostuu kohta vaikutusvaltainen musiikkimedia. Mutta asiaan. Olavillet tervehtii meitä Jurvalta ja on kolmehenkinen yhtye, joka myös omien sanojensa mukaan on indiemeininkiä. Eikä turhan vakavaa. Eikä myöskään rajoita musiikillista ilmaisuaan tiettyyn sapluunaan.
Vihapuhe -kappale lähtee minimalistisesti liikkeellä ja jotenki ui itselle mieleen Ismo Alanko ja tietyllä tavalla Tuomari Nurmio. Kotikutoista. Varmaan. Mutta soundillisesti ilmaisu on silti raikasta tässä nykyajan turpoahdetussa ja puhkituotetun musiikin aikakaudessa. Ja biisissä ymmärretään dynamiikan päälle. Instrumentaatio kasvaa, kun edetään ja teksti saa painoarvoa. Ja tekstikään ei heti aukea. Pitää palata ja pohtia. Pelkästään hyvä asia. Vauvanruoka menee pureskelematta alas, pihviä pitää vähän mutustellakin. Hyvän kappaleen täytyy omata palaamisefektiä ja pitoa. Sitä Vihapuheesta löytyy. Hyvä avaus bändiltä, joka ei odota kaupallista menestystä ja jonka tekemisen keskiössä on rento asenne ja oma juttu. Well done!
Heili - Huvin vuoksi yksin Kouvolaan
Jos kappaleen nimi asettaa jo tietynlaisia mielikuvia päähän niin voi sanoa otsikon olevan kohdillaan. Sori vaan Kouvola, mutta tietynlainen asetelma istuu päähän jos lähdetään “huvin vuoksi yksin Kouvolaan”. Heili artistinimellä operoiva Heili Lyytikäinen, ei lähde valtavirran kosiskeluun ylituotetulla ilmaisulla tai ChatGPT -tasoisilla laululyriikoilla. Ei todellakaan. Mennään hämyiseen satamakapakkaan, piano ja kontrabasso ja rummut ohjaavat savua silmiin ja Heilin kirkas ja taitava ääni kuljettavat tarinaa eteenpäin. Eikä tarinakaan ole se tavanomaisimmin kuvattu. Lapsuuden ystävästä tässä lauletaan ja yhdessä kasvamisesta. Nuoruuden seikkailuja: tiedän tasan tarkkaan, miltä “taskulämmin Koff maistuu ja mitä on oksentaa syreeniin”.
Vaivattomasti ja jotenkin ajattomasti tarina ja kerronta liikkuu. Ei ole kiire. Jokaisella rivillä saadaan uusi päiväkirjamerkintä, jolla on painoarvoa kun tempo on maltillinen, lähes pohdiskeleva. Aamuyön tunnelmakin välittyy. Tarina saa myös melankolisempia sävyjä, kun suhteeseen astuu epäilyksiä ja arkuutta. Äänimaailma on kyllä hieno, ei mitään tietoakaan muovisuudesta. On rahinaa, on kohinaa, soittimet kuulostavat aidoilta ja sovitus antaa tilaa laulajan ilmaisulle, mutta toisaalta vastapisteenä toimiva puhallinsoitin täydentää hienosti. Kappale on Heilin nimikkobiisi uudelta EP:ltä. Hienoa kamaa. Kiitos, kun sai tällaisessa nuoruusmuistelossa olla mukana. Auki ollaan tässäkin ei voi muuta sanoa. Biisillä mittaa yli kuusi minuuttia. Kunniamaininta siitä, ei tyhjäkäyntiä tässäkään.
Soittolistanostot
Kuumaliima - Missä linjat ei kulje
Vauxdeville - Hold me, kiss me