Viime viikolla jäätiin jännittävään cliffhangeriin, kun harrastus-PC:stä sanoi kovalevy POKS ja uusimmat demot häipyivät sen sileän tien bittiavaruuteen. Eikä niitä enää sieltä takaisin saanut. Täytyi pistää leuka rintaan, ostaa uutta kovalevyä, asentaa kone uusiksi ja mikä tärkeintä aloittaa uusien demojen äänitykset alusta. No lähes kohteessa ollaan. Ei puutu enää kuin kaksi demoa ja tämän jälkeen ollaan ns. lähtötilanteessa. Suunnitelmia tämän vuoden julkaisuille ei siis ole vielä haudattu eikä kuopattu. Itseasiassa me ollaan jo niin pitkällä, että meillä on jo sen vaikean kakkosalbumin biisit tiedossa. Enää ei puutu kuin äänitykset eli se kallein vaihe. No sitäkin kohti ollaan pikkuhiljaa raahautumassa. Rahalla tästäkin selviää. Katsotaan sitä myöhemmin tarkemmin. Sen sijaan nyt on indiemusiikin aika. Maanantai olkoon toivoa täynnä. Toivoa paremmasta musiikista ja kapitalistisen algoritminkosiskelumusan häviämisestä aidolle taiteelle.
Ruusulla - Paniikki
(säv.san. Ruusa Kautto, Ulla Honkonen)
Ruusulla yhtye ui tietoisuuteen moneltakin taholta vihjattuna. En ole aikaisemmin tähän yhtyeeseen omilla tutkimusretkilläni törmännyt. Tässä ajassa ns. musiikkivihjeet ovat enemmän kuin tervetulleita. Olli Halosen uusimmat kertakäyttökappaleet uivat tärykalvoille väkisinkin, mutta laatumusan kanssa ollaan ns. omillaan. Ruusulla (eli laulajat Ruusa ja Ulla) eivät lähde algoritmiä kosiskelemaan Paniikki -kappaleella. Nimittäin nyt mennään tunnelma edellä, eletropop-sävyisiin tummiin vesiin. Tumma on aihekin koska Paniikki- kappale sukeltaa nimensä mukaisesti mielen haurauteen. Tekstissä on tietynlaista toivottomuutta mutta myös hyväksyntää siitä, että paniikki on osa kertojan elämää. “Leikitään päivä että sua ei ois” niinpä. Itse en ole paniikkia omassa elämässäni kokenut siinä määrin, että voisin siitä jotain lausua. Mutta teksti avaa sitä kaiken määrittävää tunnetilaa, kun mieli ei kestä ympäröivää maailmaa.
Ja jos teksti tarjoaa vakavaa aihetta ja vie mukaansa synkempään tunnelmaan niin ei tekstin ympärille rakennettu soitinnos ja sovituskaan päästä helpolla. Se kietoo tekstin sellaiseen musiikilliseen pakettiin, että siitä ei meinaa päästä irti ollenkaan. Ambienssi on vahva. Lähes laahaava tempo/rumpusovitus korostaa sitä, minkälaiseen kärpäspaperiin tekstissä paniikkioireiden kanssa painiva ihminen itsensä askeltaa. Laulajattarien äänet kertovat myös tarinan uskottavasti ja duotoimitus on tasapainoinen ja toimiva. Kappaleen tekstin loppu pysäyttää, samoin ympäröivä äänimaailma. Kysymyksiä jää. Ajatuksia herää. Näin pitää ollakin.
TT Wahlroos - Metsot taistelee
(säv.san. TT Wahlroos)
TT Wahlroos on pidemmältä ajalta tuttu. Taisin törmätä armoitettuun musiikintekijään jossain TikuTakun syövereissä ja herran edesottamuksia ja musiikkijulkaisuja on tullut seurailtua ahkerasti. Jos joku tekee omalinjaista ja omannäköistä musiikkia niin TT. Eikä olla kosiskelemassa algoritmiä eikä hakemassa pikavoittoja uudella Metsot taistelee - kappaleellakaan. Kappaleen ennakkoasetelma on sinänsä tuttu: lauletaan exästä ja exän nyksästä. Mutta kun tuo kohtaaminen paketoidaan tapahtumapaikkana Ateneumiin ja vertauskuvaksi miehiselle sapelinkalistelulle kaivetaan Von Wright:in mestariteos Metsot taistelee ollaan nerokkuuden äärellä. Onkohan tämä tositarina. Niin ansiokkaasti ja tarkasti TT kuvailee tapahtumaa. Ja tietysti täytyy myöntää, että tapahtumasarja ei itsellenikään ole aivan vieras. Tosin Ateneumissa en ole vastaavaa kokenut. Teksti ja TT:n lauluilmaisu ovat välillä niin osuvia että naurattaa “hauska tavata… joopa joo”. Jotain Putromaista on tässä kokonaisuudessa, kun antaa aistiensa harhailla. Teksti on kyllä itsessään niin ansiokas, että se ansaitsee erityismaininnan.
Ja vaikka tekstiä kehutaan niin täytyy kehua koko ympäröivää soitantaa. Ainakin taustatietojen perusteella TT. on hoitanut hommansa yksinään ja itse. Ihailtavaa aikaansaannosta. Ja lopputuloksen tempova ilmaisu tukee kyllä kokonaisuutta hienosti. Kitarariffi on leikkisä, mutta sisältää sellaisen korvamatopitoisuuden, että sitä varmaan hyräilee pari viikkoa huomaamattaan. Ja koko kappaleessa on minusta aimoannos myös radiohittipotentiaalia. Se imaisee mukaansa ja hienoja vertauskuvia sisältävä teksti hymyilyttää ja aiheuttaa mietintämyssyn tarvetta. Pelkästään hyvä. Soisi tämän soivan laajemmaltikin. Hyvää musaa ja hyvää tekstiä. Eli siis vastakohtaa kertakäyttö- Olli Haloselle.
Ystävät - Itken ja laulan
Jotenkin äärettömän kotoisiin äänimaisemiin ja mielikuviin kuljettaa Ystävät - yhtyeen Itken ja laulan -kappale heti ensisävelistä lähtien. Luomusoitantaa, oikeita soittimia, kaikuja 60-70-luvun musiikista, kaihoisaa fiilistä ja soljuvat laulut ja stemmat. Siinä äärettömän yksinkertainen resepti, jota ei enää nykyään liiaksi toisteta. Ajat muuttuu ja turboahdetut tuotannot ovat valtavirtamusiikin keskiössä. Joskus kannattaisi katsella vanhaan. Ja ottaa sieltä niitä parhaita mausteita. Peter, Paul ja Mary mainitaan Spotifyn biossa (kyllä näitä luetaan) ja kieltämättä hiukan folkliike uiskentelee mieleen. Mutta sillä tavalla kivasti nykyaikaistettuna, että ei tässä nyt ihan menneisyyden vankeja olla.
Ja jos orkesteri soi raikkaasti ja koivuhalontäytteisesti niin tekstipuolellakin ollaan liikkeellä tutuissa mutta raikkaissa mielleyhtymissä. Luopumisen tarinaa tekstissä mielestäni kerrotaan. Sanat pettävät tutusti juuri sillä hetkellä, kun pitäisi sisintään toiselle avata. Ovi on silti aina auki sille toiselle joka lähtenyt on. Strategisesti sijoitetut mollisoinnut tekevät kappaleesta melankolishenkisen, mutta pirteän biisin ja tekstin aiheen yhdistelmä on toimiva. Eikä tässäkään tekstissä liikaa kirjoiteta auki. Jätetään tulkinnan varaa. Ajattelemisen aihetta. Niinkuin hyvä onkin. Plus pisteitä kitarasoolosta, joka sekin biisinosana lienee jo monta kertaa julistettu kuolleeksi. Kyllä soololla aina paikkansa on. Varsinkin kun se on maukas ja syventää tai laajentaa biisin tunnetta
Soittolistanostot: