
Sataa sataa ropisee pilipilipom. Vettä on tullut taivaalta ihan riittävästi ja kelit ei kuin syksyistyy. Ja talvesta luvataan lähteistä riippuen ennätyslämmintä, tai ennätyskylmää. Pörssisähköspekulaatiot ovat kohta taas huipussaan ja unohdetaan tietysti ne joilla ei tässä maailmassa ole sähköä ollenkaan. Mikäänhän ei länsimäista ihmistä niin paljon ota pattiin kuin kallis sähkö. No se siitä yhteiskuntakriittisestä osiosta. Kelien jumalten epäsuosiosta meidät on vapauttava jo perinteeksi muodostunut INDIEMAANANTAI, joka tällä kertaa jalkautuu pariinne erikoislaajana. Kävi nimittäin niin, että biisivinkkejä tuli inboksiin sitä tahtia viimeviikolla, että tässä menee nyt vähän artikkeli pitkäksi. So not näillä mennään. Eli ottakaahan tanakka asento, pistäkää villapipoa päähän ja hypätkää indiemusiikin vuoristoratavaunun vietäväksi. Tällä reissulla ei “supertuottajat” jakele neuvojaan somessa eikä markkinavoimat sanele, minkälainen genre pitää olla. Täällä saa tekijä hengittää ja elää ja musiikki viedä. Let's go! GO INDIE OR GO HOME!
Aikapyörä- Valopisteitä
(säv. san Petteri Parkkila)
Turusta tulee kaikenlaista hyvää indiesaralla ja eipä olisi A.P. Salosenkaan soololevyjä ilman turkulaista apua olemassa. Aikapyörä (Petteri Parkkila) tarjoaa samalta suunnalta kuuloaistiin indiemusaa sen puhtaimmassa merkityksessä. Albumin julkaisu lähenee ja tuorein single Valopisteitä tarjoaa heti alusta asti sellaista nyrjähtänyttä rytmiikkaa, että ainakin itse koukutuin välittämästi. Enkä tiedä vieläkään meneekö biisin säkeistö neljään, seitsemään vai johonkin muuhun aikamääreeseen. Siitä viis, koska koukku toimii. Kiippaririffi siis ottaa hallintaotteen heti alusta ja elektroniset sävyt täyttävät äänimaisemaa vaihvihkaa. Hienoja pieniä elementtejä ui sisään ja pianoa on hyödynnetty ilahduttavan reilusti. Vaikka kappaleen tuotanto nojaa tietyllä tavalla “monotoniseen” ilmaisuun se ei ole tylsä. Ja elektrosävyt eivät tarkoita staattista vaan koko kappale tuntuu leijuvan hienosti irrallisena ja rentona. Ja dynamiikkaa on osattu hyödyntää hienosti. Ei yliajoa vaan rakennellaan osasia rauhassa ja uitetaan uutta löydettävää sisään pikkuhiljaa. Myös lauluosuuksista on tehty oma soittimensa muiden joukkoon ja tuplauksien ja taustalaulujen kudelmat tuovat oman “shamaanivibansa”. Hienoa yhden miehen toimitusta, joka operoi täysin omista lähtökohdistaan vailla kapitalistisen algoritmimusan menestysoppeja, pysyen kiinnostavana ja virkistävän omaperäisenä.
Tekstipuolikaan ei päästä helpolla. Ensinnäkin sen maailmaa aletaan rakentamaan terapeutin kertomuksella viime viikonlopusta. Ainakin itselleni tekstin kertojaminän maailma asettuu heti tietynlaiseen kontekstiin, jossa on vähän surrealistisia sävyjä. Onko se ympäröivä musiikki vai mikä tämän tekee paha sanoa, mutta tosi vahva postikorttikuva syntyi välittömästä. Sinänsä sellaiseen toisen kaipuun ikiaikaiseen teemaan kappale taitaa lopulta asettua. Valopisteitä haetaan ja kiintopiste löytyy toisesta, joka tarjoaa pysyvyyttä ja pitkiä kesiä. Kertosäkeen rinnalla säkeistöt rakentavat vähän inhorealistisempaa kuvaa nykyisyydestä, josta pakeneminen tulee toteen. Pienoistarinana teksti toimii hienosti ja ainakin itselleni onnistuu maalaamaan maailmaansa vahvana ja selkeänä. Se on tietysti erityinen ansio tämmöisessä meemiteksteihin ja hokemiin perustuvan laululyriikan ajassa. Hienoa ja eläväistä. Yhdistettynä musiikkiin omaperäistä ja koukuttuvaa. Turusta puhaltaa hienoja indietuulia, kertakaikkiaan.
Ukulele Alisa - Hula Bula Beibe
(säv. san. Krista Lahti)
No jos tämän blogin intro maalaili syksyn sävyjä vahvalla pensselillä niin Ukulele Alisan (Krista Lahti) uusimman singlen Hula Bula Beiben ensisävelet rikkovat sadepilvet ja aurinko alkaa välittömästi paistaa työhuoneen ikkunasta sisään. Niin kesäistä musiikkimaisemaa on tarjolla, että ei paljon sateelta tunnu eikä työstressi painaa päälle. Krista Lahdella on nettitietojen perusteella takana pitkä yhteinen historia musiikin parissa ja Ukulele Alisakin on ollu alter egona olemassa jo useamman vuoden. Artistiminän syntyä on ohjannut ilmeisesti sattumanvarainen soitinvalinta (ukulele). Tyynenmeren aaltoihin hienosti kuljettava Hula Bula Beibe etenee rennosti ja kesäauringon sävyissä. Soitinnos nojaa tietysti ukuleleen, mutta muutenkin on saatu mukaan merellistä äänimaisemaa ja taitaa steel panitkin soida. Soitinnos etenee laulu edellä eikä tule solistin tonttia väkisin valtaamaan. Hienot kuorot ja tausta, josta voi poimia kuulokuvaa uusia yksityiskohtia joka kuuntelukerralla. Tämäkin sovitus uskaltaa välillä pysäyttää kaislahameen keinuntaa ennen kuin lähdetään taas tanssilattiaa kohden. Tasapainoinen on sovitus ja ilmentää täydellisesti kappaleen tekstin tunnetta ja oikeastaan asettaa sille täydelliset raamit. Aivan kun oltaisiin jossain rantabaariin tanssilattialla ja orkesteri soittaisi illan viimeisiä säveliä. Cuba Libre -lasissa alkaa jo jäät sulamaan ja ilmassa on odotuksen ja täyttymyksen tuntua.
Kappaleen teksti saa siis soitinnoksesta hienot raamit. Ja vaikka kappaleen otsikko Hula Bula Beibe ainakin itselleni uittaa mieleen Genevincentin Be-Bop-a-Lula -referenssiä niin tekstin tarinassa otetaan todellakin irtiottoa loska-Suomesta ja suunnataan kohti trooppisisia tunnelmia. Eskapismi on moniulotteinen, koska paikan lisäksi vaihtuu myös parisuhdekumppani. Tanssilattialla löytyy seuraa enemmänkin ja se on silloin menoa. Kyllähän tässä pinnan alla väreilee hiukan muukin kuin tanssilattian lämpö. Ja hienosti saa tämän pinnan alaisen maailman teksti tuotua esiin. Ei liian suoralla puheella vaan vihjeellä. Ja dagen efter -epäilyksen ja epävarmuuden hetketkin on tuotu osaksi tarinaa. Kuulostaa tietyllä tavalla tutulta ja totuudenmukaiselta. Hieno tarinallinen teksti, jossa karataan entisestä ja löydetään uutta. Musiikillinen kokonaisuus tukee tunnelmaa ja muodostaa todella toimivan kokonaisuuden. Melkein tekisi mieli varata liput itsekin ;)
The Folk Soul - Show Me The Way
(säv. san. Ilmari Lepistö)
INDIEMAANANTAIN ehdoton ansio itselleni on se, että sen kautta olen saanut itse löydettyä moni uusia artisteja soittolistalle ja “pakotettua” itseni pois vain vanhojen suosikkien kuuntelusta uusien löytöjen äärelle. Ja tämä onnistuu ennenkaikkea siten, että biisejä on tarjottu suoraan kuultavaksi. Näin kävi myös The Folk Soul (Ilmari Lepistö) osalta viime viikolla. DMään tarjottiin viestiä ja kappalelinkkiä. Lupasin kuunnella ja onneksi kuuntelin. Nimittäin kuulokojeisiin kantautui ehkä tämän vuoden aidointa suomalaista singer-songwriter -tekemistä. Americana -artistiksi itsensä asemoiva The Folk Soul tekee asioita kyllä niin tyylipuhtaasti, että esimerkiksi huipputuottajan masinoiman superyhtye Rodeon tekemiset vaikuttavat lähinnä tupperwaren muoviastialta. Nyt ollaan liikkeellä aidosti kuluneilla farkuilla ja bootseilla. Maantie tuntuu ja kaipuun aistii joka sävelestä. Tiedän jo nyt että tämä minun tekstini ei tule tekemään kappaleelle oikeutta, niin hienosta biisistä on kyse. Voi olla ja varmaan onkin niin, että kokemustani värittää se, että olen juuri tämän tyyppisen musan parissa viettänyt viime viikot ja nimenomaan aitojen musiikintekijöiden parissa uinut. Siitä viis. Kun osuu ytimeen niin osuu. Kappaleen tuotannossa kuuluvat kitarat, rummut ja kaihoisat kosketinsoittimet. Lisäksi liukukitara maalaa preeriaa ja tuotanto soi kaihoisana koko matkansa verran. Hienot kitarasoundit ja herkkä laulusoundi, jossa on saatu tunnetta mukaan roppakaupalla. Pienimuotoisuus ja vähäeleisyys ei ole pahe ja Lepistö, taustavoimineen on onnistunut tekemään todeksi sellaista mitä Suomessa kuulee äärettömän vähän: ison veden takaisille taitajille pärjäävää juurimusiikkia. Instrumenttaaliosio leijuttaa kappaletta ylemmäs ja uskalletaan luottaa musiikin voimaan ilman laulua. Mahtavaa! Ilmari Lepistö tarjoaa oppituntia monelle stetsonia kantavalle suomikantrin viestinviejälle, että kun mennään aidosti itseensä niin sävyt, jotka löytyvät kantavat pidemmälle kuin se, että laittaa vain stetsonin päähän ja matkii esikuviaan.
Teksti on lajityypille uskollisesti tietynlaisen eskapismin ja universaalien kysymysten äärellä. Kertoja on löytänyt jonkun osoittamaan "oikeaa tietä, mutta tien kulkemiseen löytyy vielä epävarmuuksia ja polulta harhautumisen pelkoa. Lyhyillä riveillä on onnistuttu sanomaan äärettömän paljon ja luomaan tekstiinkin sellaista tunnelmaa joka kutsuu puoleensa kuuntelemaan ydintä ja kuorimaan sipulista kerroksia pois. Tulkinnanvaraa on jätetty, mutta ydintä on niin paljon että tekstin tunteeseen pystyy kiinnittymään. Kuvasto on myös äärettömän oivaltavaa. Paljain jaloin tanssiva tyttö, taivas on saanut eri värejä, joista ei tarvitse muille kertoa ja kertosäkeessä oman tulkintani mukaan tunnustus siitä, että kertoja pitää löytyneestä virvatulestaan kiinni vaikka maailma tuntuu kompassia sekoittavan. On väkevä kokonaisuus, niin väkevä, että tämä tekijä pitäisi saada laajempaan tietoisuuteen. En osaa neuvoa ketään, mutta The Folk Soul (Lepistö) omaa potentiaalia paljon paljon laajempaan fanikuntaan. Mistä tämän saisi kaikkien kuultavaksi paha sanoa, mutta somessa lienee se löytymispotentiaali, joten sitä lyhytvideota vaan tekemään. NYT! Suomen Stephen Wilson Jr -hetki on lähempänä kuin uskotaan veliseni. Julistus on niin väkevää. Livenä vaan esille ja hyvä taustabändi valjastamaan tätä musaa todeksi.
The Folk Soul Instagram
Varattu Linja - Poltettu maa
(säv. san. Petteri Ikonen)
Varattu linja -yhtye on vieraillut INDIEMAANANTAISSA ennenkin, kun Missä sä oot? - sinkku paalutti tienvarsikylttejä suomirockin uuden aallon tulemiselle. Yhtye palaa julkaisukantaan ja epäilemättä ollaan albumijulkaisua kohti menossa. Poltettu maa - kappale lähtee käyntiin raskailla kitaroilla ja säksättävällä rumpukompilla, jotka asettavat reunat ilmaisulle. Basso rullaa keskiosastolla ja kappaleen äänimaisema rakentuu tummaksi ja poljento tanakaksi heti alusta asti. Soundit on saatu jälleen kohdalleen ja kappaleen sävy on tällä kertaa, jotenkin pahaenteisempi kuin aiemmassa sinkussa. Se selittynee myös kappalaan tekstin aiheella, joka kutsuu puoleensa toisenlaista musiikillista estetiikkaa. Bändisoitto ei ole kuitenkaan mitenkään jumittavaa vaan lavastaa hienosti laulajan keskiöpaikaa ja ottaa omansa instrumentaaliosioissa. Varattu linja ei ota tässäkään tapauksessa taka-askeleita vaan luottaa siihen, että musiikillinen ilmaisu kantaa ja ottaa omakseen ne kuulijat, jotka kyytiin haluavat. Sävellystyö on kunnianhimoista ja Poltettu maa -kappaleessa on uskallettu antaa biisille mittaa ja rakentaa pidemmän kaavan kautta tunnetta ja dynamiikkaa. Laulaja Petteri Ikonen on löytänyt ulosantiinsa kunnioitettavan määrän sävykkyyttä ja skaalaa. Bravo.
Tekstissä ollaan valitettavan ajankohtaisessa aiheessa. Ihmiskunta ei koskaan opi ja samoja virheitähän me toistetaan vuosituhansista toiseen. Kuten teksti lakonisesti toteaa meille jää vain poltettu maa. Tektistä löytyy viittaukset Ukrainan sotaan, uuden kylmän sodan aikaan. Osansa saa myös mustavalkoinen joko-tai -kulttuuri, jossa aito vuoropuhelu loistaa poissaolollaan. Teksti on juuri sellaista yhteiskuntakriittistä ja kantaaottavaa otetta, joka loistaa valtavirrassa poissaolollaan. Massit ja mimmit myyvät enemmän. Mutta tätä tarvittaisiin enemmän. Teksti ei ole syyttävä vaan toteava eikä se sinänsä ota puolia. Tietysti joku vääräleuka löytää tästäkin puoluepoliittisia rajanvetoja, mutta mielestäni teksti on onnistunut juuri siitä syystä että se havannoi eikä tuomitse. Korvamatoefektiä ja livejyrä-kulmaa biisi omaa myös enemmän kuin tarpeeksi.
Varattu linja Instagram
Eelis - Mullit & Sonny
(säv. san. Juha Seikkula)
Eelis (Juha Seikkula) tarjoilee uusinta sinkkua Mullit & Sonny eetteriin ja osoittaa samalla, kuinka paljon virkistävämpää musiikillista otetta suomalainen indieskene pystyy tarjoamaan. Valtavirta kulkee sovinnaista algoritmipolkuaan ja on mahdotonta nähdä Mullien kaltaisen biisin syntymistä jossain Warnerin -kirjoittajaleirillä. On niin omaperäinen yhdistelmä, että tempaisee mukaan välittömästi. Kansanmusiikkipiirteet saavat rinnalleen vahvaa elektrosävyä ja rumpukonetta ja jotenkin tämä resepti onnistuu niin hyvin, että se tarjoaa alta kolmen minuutin mitassaa aivan verrattoman maistuvan kesäkeiton. Juha Seikkula yhdistää elementtejä ennakkoluulottomasti eikä pelkkää konerumpuja eikä syntetisaattoriffeja. Toisaalta akustiset kitarat soivat taustalla ja kansanmusiikkimittainen teksti-ilmaisu tarjoaa vastapainoa. Tuotanto pysyy soundillisesti kasassa ja elementit antavat aihetta löytöretkeen uusintakuunteiluilla. Lopun tuplatempokin yllättää positiivisesti. Korvanmyötäisesti lo-fi -toteutus ei pintakiillolla koreile vaan patina tuo luonnetta.
Lännen-Jukka hengessä vähän entisaikojen runolauluun pohjautuvaa kansansäveltapailua noudattava teksti on myös mielenkiintoinen. Mullit karkaavat tekstin alussa vihreämmän ruohon perässä ja naapurin sonnista haetaan apuvoimia. Sonni taitaa olla jollain tavalla kappaleen roisto, koska vie mullien lisäksi myös kertojaminän tytönkin. Tulkintaa voi tietysti tehdä monesta kulmasta, mutta kyllä meikäläinen jollai tapaa lähtee ihan rehellisesti siihen, että vähän sellaisessa murhaballaadimaisemassa ollaan. Oma rouva on lähtenyt toisen miehen mukaan ja nyt ollaan hakemassa omaa perhettä takaisin. Reissun lopputulos ei tarjoa kertojalle onnenpotkua vaan se “oma kulta” jäänee sonnin (Sonnyn) kainaloon. Hieman vinoutuneesti leikkisää, mutta omintakeisesti suomalaista tekstiä ja tarinaa. Mainiosti toisiinsa sopivat musiikillinen lavastus ja tarina. Ja kertakaikkisen koukuttavaa. Tämä toimisi livenä todella maukkaasti. Eelis uskaltaa ottaa sävyjä erilaisista maailmoista ja yhdistämään ne omassa blenderissään toimivaksi musiikilliseksi smoothieksi. Jään odottamaan lisää.