Takana on taas raskas päivystysviikko ns. päivätyössä, joten maanantaihin lähdetään normaaliakin unisemmassa fiiliksessä. Samaan aikaan viimeistellään uutta albumia miksauksien osalta, tehdään sinkkuihin ja levylle kansitaiteita ja muutenkin edistellään tätä olematonta artistiuraa. Ja toki siinä sivussa pyöritetään ruuhkavuosille ominaista kotiarkipalettia töineen, lapsineen ja niin edelleen. Tämän kaiken keskelle saapuu onneksi joka maanantai jotakin seikkailupitoista ja virkistävää. Nimittäin INDIEMAANANTAI! Piti oikein tarkistaa ja kyllä. Yli vuosi on nyt tätä blogipostausta pyöritetty ja listaa Spotifyssä päivitetty. Tällä hetkellä reilu 230 biisiä on listalle nostettu. Ja väittäisin, että se on nimenomaan hyvä läpileikkaus suomi-indien moninaisuudesta ja genrerajojarikkovasta ominaislaadusta. Ei ole rajoja, ei ole esteitä vaan puhdasta musiikillista intoa ja seikkailunhalua. Varsin moni kappale on omissa kuulokkeissa soinut esittelyn jälkeenkin. Ja makea lista muutenkin. Ja päivittyy tasaisesti. Ja täysin vaikutuksilta vapaa eli vain omissa käsissäni. Joten otahan lista haltuun! Spotifystä löytyy. Nyt sukelletaan tämän viikon esittelyihin.
Hanhani, Markus Perttula - Takaisin sinne
(säv. san. Hanna Kivistö, Markus Perttula)
Jälleen kerran vinkki uudesta biisistä luikerteli somen DM- viesteihin ja asialla on INDIEMAANANTAISSA aiemminkin esillä ollut Hanhani taitelijanimen alla operoiva Hanna Kivistö ja tällä kertaa mukanaan myös Markus Perttula, joka käsittääkseni myös on ollut blogin teksteissä esillä. Mahtavaa. INDIEMAANANTAI selvästi yhdistää ja tuo indietekijät toistensa tietoisuuteen! No luulen, että tässä on yhdistävänä liimana muutakin. Edellisen esittelyn ARMI-kappale oli tunnelmallinen tuotos, jossa uskallettiin luottaa dynamiikan tajuun ja hitaasti rakentamiseen. Takaisin sinne tarjoaa tätä samaa reseptiä, starttaamalla vähäeleisesti pianojen ja jousisoittimien asetellessa tunnelmaa. Soitinosasto on alussa maltillista ja nojataan vahvasti Kivistön äänen väriin ja kykyyn välittää tunnetta. Sovitus kasvaa hiljakseen ja rauhassa. Soittimet maalailevat taustalla ja tunnelmaa kasvatetaan tiiviimmäksi pikkuhiljaa. Jousisoittimet ja elektronisimmat sävyt liukuvat sulavasti yhteen. Ei pikavoittoja. Uskallusta on tarjota pitkäjänteisempää tarkkaavaisuutta vaativaa kuulokuvaa. Kivistö ja Perttula ovat liikkeellä sillä ajatuksella, että tarinankerronta on kaiken keskiössä. Luotetaan reseptin kokonaisvoimaan eikä ole tarvetta painaa kaasua pohjaan pikavoittojen maantiellä. Myös laulujen keskusteluvuus toimii tässä hienosti. Molempien äänissä on myös sellaista ilmaisuvoimaa, jota ei tarvitse (eikä olekaan vedetty) autotunella vetää robotiksi. Äänetkin saavat elää ja hengittää hyvä niin. Tasapainoinen toteutus ja mukanaan pitävä soitinnos.
Tekstipuolella ollaan jonkinlaisen kotipaikkaan tai “satumaan” kaukokaipuun äärellä. Ensisäkeistössä luodaan maailma, kuten usein on tapana. Nukkuva kaupunki, ruskea joki, ruostuneet luurangot (ehkä polkupyörät). Ja tekstissä vuodet kuluvat ja kaipaus ottaa entistä isomman vallan. Tarinan edetessä nykyisen olotilan painavuus ja paino tulee entistä selvemmäksi. Kodin kaukaisuus on konkreettista ja kertosäkeessä haavemaa katoaa. Ja pidättävänä voimana lienee se parisuhteen toinen osapuoli. Eskapismia ja kaukokaipuuta. Entisessä ajassa/paikassa kiinnioleminen ei tämäkään teemana ole uusi, mutta hienosti tekstissä saadaan nykytilan ja kaukokaipuun kohteen välinen ero tuotua olevaksi. Nykyisyys on painostavaa, erottavaa ja hengittämätöntä kaupunkimiljöötä. Kun taas Perttulan laulamana kuvaillaan sitä eskapismin kohdetta hitaammin muuttuvaksi, hengittäväksi ja ajattomaksi luontokokemukseksi. Perttulan myötä laulun tekstiin tulee lupaus muutoksesta. Ja olisiko tässä myös jonkun entisen mielitietyn lupausta paremmasta. Kuka tietää. Kappaleen musiikillinen ilmaisu muuttuu tekstin käänteen myötä ilmavammaksi ja jotenkin läsnäolevammaksi. Aivan kuin ne kapeat metsäpolut tulisivat toteen jousisoittimien astetta kiihkeämmän soitannon myötä. Joka tapauksessa hyvin aseteltua tekstiä ja siihen saumattomasti sovitettua musiikillista toteutusta. Tunnelman luonti on pääosassa ja sen Kivistö ja Perttula taitavat. Bravo.
Hanhani Instagram
Markus Perttula Instagram
Emilia Pakkala - Kuudes aisti
(säv. san. Emilia Pakkala, Elli Astikainen)
Sattumien summana ja varmaan myös oman muistikapasiteetin rajallisuuden myötä, myös Emilia Pakkala edustaa sitä indietekijäkuntaa, joka on INDIEMAANTAISSA ollut aiemminkin. Nimittäin toukokuulla avaussinkkunsa Kiiltokuva tiimoilta. Jo silloin olin vakuuttunut Pakkalan lauluilmaisusta ja uskalluksesta olla lähtemättä valtavirtamusiikin ilmeisimpien musiikillisten ratkaisujen vietäväksi. Kuudes aisti -kappaleen taustalla hääräilee käsittääkseni sama tekijäporukka ja ilahduttavasti ollaan edelleen omilla jaloilla liikkeellä. Ensinnäkin Pakkalan ääni omaa sellaista kiinnipitovoimaa, että siihen pitääkin nojata. Kappaleen intiimi aloitus akustisien kitaroiden ja vokalistin johdattamana kaappaa heti mukaansa. Teksti esiin ja edellä. Tausta rakentuu isommaksi herkästi soljuen. Rumpaliosasto maalailee hienosti ja kasvattaa ilmaisunsa kertosäkeessä mittaansa. Muutenkin sovitus on taas kerran esimerkki siitä, että ei tarvitse paahtaa ja yliajaa. Voi piirtää herkemmin ja luottaa sävyihin. Kuudes aisti -kappaleen sovitus on taidokas. Se osaa olla iso kun tarvitsee ja pienentää itsensä juuri oikeaan kokoon silloin, kun tekstin tunnelma sitä tuntuu vaativan. Soitinnos on eläväinen, siinä on löydettävää neljän minuutin mittaansa eikä tylsää tule. Välillä uskalletaan lähes pysäyttää kappaleen virtaus ennen kuin viedään kuulija mukaan lopun leijuvaan fiilikseen. Valtavirtaisuus ei ole itseaisarvo, mutta on tässä aivan valtavasti potentiaalia isommallekin kuulijajoukolle. Tarjotaan korvamatoefektiä, mutta ei kompromissinä vaan luontaisena musiikillisen ilmailun osana. Mallikasta niin mallikasta.
Tekstin teemana on irtipääsyn vaikeus ja parisuhteesta luopumisen ristiriidat ja tuska. Usein käsitelty teema, mutta kyllä Pakkala ja Elli Astikainen tuovat tähän intiimiä tunnelmaa ja tuoreita kielikuvia. Voin sanoa, että Neptunuksen vaikutus ei itselleni ole tuttu, mutta se on hieno käsite ja toistuu tekstissä. Jossittelua menneestä, vaihtoehtojen punnitsemista, lähtemisen viivästämistä, kiinnipitämistä liian kauan. Syvällisiä pohdintoja. Joskus on irrotettava. Samaa mieltä tuntuvat olevan Pakkala ja Astikainen tekstissään, jonka kertosäkeessä kertojaminä viimein ottaa ratkaisevan poispäin kuljettavan askeleen. Eihän se tietysti kerralla katkea vaan tunnustettava on, että menneitä tulee muisteltua. Tyylikäs teksti muodostaa ympäröivän musiikin kanssa symbioottisen kokonaisuuden. Resoluutiokin tulee ja kertoja oivaltaa pärjäävänsä yksin ihan fine. Luotetaan siihen kuudenteen aistiin.
Emilia Pakkala Instagram
Tahrat - Minä ja minun basilika
(säv. san. Kalle Härtsiä)
Laulussahan on tärkeintä, että se herättää huomion ja Tahrat -yhtyeen uutukaisen kappaleen nimi on jo sellainen, että se eksyi heti kuuntelulistalle. Itseään ”suomirokin hulluiksi lähettiläiksi” kutsuva yhtye, on ollut omintakeisella polullaan jo tovin. Nettilähteiden mukaan musiikissa yhdistyy mm. metallin, punkin ja popin erilaiset ulottuvuudet, joita maustetaan sopivalla annoksella luovaa hulluutta. Minä ja minun basilika kappale starttaakin käyntiin asenteella ja punk-otteella. Kitarat, rummut ja basso tuuttaavat kappaleen käyntiin vauhdilla ja paahto on tosia-asia. Soundit ovat raikkaat eikä raskaampi ilmaisu vyöry laulun päälle vaan hoitaa ajo-osaston tarkasti ja tasa-painoisesti. Toteutus on suoraa eikä tässä liiemmälti asetella pujottelukeppejä kuulijan polulle. Menoa piisaa loppumetreille asti ja soolosuorituskin hoidetaan mallikaasti ja tyylipuhtaasti. Kappale pitää otteessaan sen kolmen minuutin mitan eikä hengähdystaukoa ole juurikaan tarjolla. Maukasta suomirock menoa, jossa nopeusmittari ei ole ihan taajamarajoituksissa.
Luvattu hulluus tulee kappaleeseen ehkä enemmän tekstin puolesta, jossa kertojaminä analysoi nykytilaansa vertautuen basilika-kasviinsa. Samoja ominaisuuksia tuntuu löytyvän elämän janoa ja valoa kaivataan, mutta kumpainenkin tuntuu katsovan ulkopuolista maailmaa kahdehtien. Toiset elävät, kertoja minä tuntuu yrttinsä tavoin olevan kuihtumassa. Liekö tekstin taustalla vertauskuvaa päättyviin parisuhteisiin ja eroihin, jotka usein johtavat samankaltaisiin yksinäisyyden ja elinvoiman katoamista muistuttaviin tunnelmiin. Loppuosassa oman vieläkin kovemman kohtalonsa kokee myös avokado. Polkujaan on joskus vaikea muuttaa ja omien virheiden hintaa maksavat joskus myös läheiset. No tämä on tietysti kaikki omaa tulkintaani tekstiin, joka tarjoaa kaikessa “hulluudessaan” ja hassuine kielikuvineen myös painavaa asiaa ja pohdintaa syvällisiin teemoihin. Tahrat ei tosiaan tarjoa helpointa lyriikkaa, mutta yhtyeellä on annettavaa ja kyllä kappaleeseen on osattu taikoa varsin tarttuva kertsi. Radiosoittoon sopivaa menoa on tarjolla. Ja kuulijoitakin luulisi löytyvän. Livenähän tämä takoo varmasti! Ansiokas video alta. CMON!