Niin se tulee syksy, nimittäin hallaa on jo nurmikolla ja pirun kylmä aamu. No oliko kesä hyvä vai ei. Varmaan riippuu vastaajasta, mutta ainakin kiirettä piti uuden talon pihamaalla ja sisäpuolella. Ehkä talvi saakin nyt tulla, kun kaikki alkaa olla valmista. Studiohuonekin alkaa näyttää kotoisalta vaikka akustiikkaongelmaa ei ole vielä ratkottu. Mutta eipä tässä nyt olla äänityksiä piakkoin tekemässäkään. Uusi levy on valmistumassa ja julkaisusuunnitelmaa on tehty. Katsotaan nyt, kuinka monta sinkkua tiputellaan ennen levyä ja koska koko levy tulee julki. Kansikuvia käytiin runoilija Lepistön kanssa kuvailemassa Turussa eilen ja hauskaa oli. Saa nähdä tuleeko mitään käyttistä, ehkä tulee, ehkä ei. Mutta nyt mennään indiemusiikin seikkailuntäyteisen maailman pariin. INDIEMAANANTAI on taas täällä! Niin se on, että valtavirtamusiikki ei pärjää indielle oikein missää (paitsi striimeissä) ja todellinen musiikillinen runsaudensarvi on myös tällä viikolla suomassa antimiaan. Syvään päähän. Soittolista Spotifyssa, ota haltuun! Ja GO INDIE OR GO HOME!
The Moon Trees - Salvation Ships
(säv. san. Joonas Helander)
The Moon Trees on, kuten aika monikin yhtye INDIEMAANANTAISSA, itselleni uusi tuttavuus. Etelä-Suomesta (mitä lie käsittää) ponnistava yhtye määrittelee itsensä alternative-indie-pop-rock-ryhmäksi ja takana on useampi julkaisu ja albumikin vuodelta 2025. Ja bändi vaikuttaa kunnostautuvan erityisesti liverintamalla, mikä on tietysti ilahduttavaa näinä livemusiikin vaikeina aikoina. Yhtyeen laulunkirjoittamisen keskiössä ovat Helanderit Joonas ja ja Annastiina. Ja musiikillista taustaa yhtyeen jäseniltä löytyy mm. Jipun ja Kemopetrolin taustavoimina. Eli ei tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Nettitiedot värittävät kuvaa americanasta, progesävyistä, naisvetoisesta melodiatajuisesta musiikista. Ja kyllähän Salvation Ships alusta asti pureutuu tietoisuuteen erityisesti tunnelmallisuudellaan. Kiipparit maalailevat mattoa ja kitaroiden parina vastamelodioita. Yhtye istuu itse tuottajan pallilla ja miksaajakin löytyy bändin sisältä. Sovitus on viipyilevä eikä se kiirehdi eteenpäin. Leijuva, lähes eteerinen tunnelma antaa odotuttaa ja antaa mahdollisuuden kuunnella Annastiina Helanderin ääntä ja tarinan etenemistä. Kertosäe kasvaa hienosti ja mukaan tulee sopivaa dramaattisuusta ja tomi-komppien suurena ystävänä hienoa rumpuilmaisua. Sovitus kasvaa harkitusti ja elementit uitetaan sisään hienosti pitäen kuulijan mielenkiintoa yllä. Makea tuotanto, jossa kuulee luomusoittimien soundit ja toisaalta hienoja elektronisia sävyjä, jotka yhdessä luovat hitaasti mittaansa kasvavan kokonaisuuden. Missään vaiheessa ei ole pelkoa bändin ylipaahtamisesta vaan vokalistin tonttia varjellaan ja soitanto pysyy hienosti tunnelmanluojana ja lavastuksena tarinalle. Kiireettömyys on hyve. Ja niin tässäkin lähes neljän ja puolen minuutin matkassa. On ihailtavaa, että draamankaarta uskalletaan rakentaa näin maltilla. Tylsää ei silti ole leijaillessa tässä, jotenkin “avaruudellisessa” tunnelmassa kappaleen ajan. Annastiina Helanderin sävykäs ääni on kuin piste iin päälle.
Tekstissä liikutaan maailmanlopun tai ainakin sen hetkisen todellisuuden loppumisen hetkessä. Uuteen maailmaan/elämään pitäisi uskaltaa heittäytyä ja pelastuksen laivat ovat kuljetusmenetelmät tuohon ehkä ja toivottavasti parempaan tulevaisuuteen. Entisestä lähtevän näkökulmasta kirjoitetun tekstin perusajatus herättää. Näin etuoikeutetun roolista on aina vaikea huomata sitä omaa oikeuttaan. Tekstihän on sinänsä erityisen ajankohtainen näinä aikoina, joina ne oikeat pelastusalukset ja lautat seilaavat maailman merillä kyydissään niitä “parempaan huomiseen” uskovia. Eteerisessä sovituksessa teksti saa melankolisia sävyjä ja tietyllä tavalla kertosäekin maalaa uhkakuvaa siitä, että mitä käy jos ne alukset kuitenkin kääntyvät pois ja tilalla onkin vain pimeyttä. Onko kyse konkreettisesta tilanteesta vai universaalimmasta lopusta se on tietysti jokaisen kuulijan päätettävä itse. Fakta on se, että maailman rantahiekoilla pienet jalat kantavat lapsia, jotka tähyävät toivoen horisonttiin. Onko horisontissa siintävä lupaus paremmasta harhaa vai ei, sekin on jokaisen mietittävä. Ajatuksia herättävä teksti ja kokonaisuus bändiltä, joka lienee livenä kokemisen arvoinen.
Ninja - Meidän Koti
(säv. san. Ninja Tukiainen, Tomi Ihamäki)
Ninja -artistinimellä operoiva Ninja Tukiainen on piipahtanut INDIEMAANTAISSA ennenkin. Muistaakseni Poliisit - singlellään leikkisissä tunnelmissa ollut artisti on tällä kertaa liikkeellä aavistuksen vakavemmissa ja pelkistetymmissä tunnelmissa. Ja hienoa, että sävykkyyttä löytyy ja uskallusta luottaa pienimuotoisempaan musiikilliseen lavastukseen. Herkkien akustisten kitaroiden näppäilykuvioilla lähdetään liikkeelle. Kappale uskaltaa pitää sovituksensa akustiskitarapitoisena koko alkuosan ennen kuin mukaan muu yhtye raskaammalla poljennolla. Rummut ja basso tuovat tanakkuutta mutta eivät tallaa alleen Tukiaisen herkkää ääntä. Eivätkä raskaammat sähkökitaratkaan keskipistettä laulajalta anasta. Mutta tarinan dynaamikan ja tarinan kulkua ne tukevat hienosti. Samalla, kun tekstin näkökulma hieman vaihtuu melankolisuudesta uhmaan, muuttuu myös musiikillinen ilmaisu. Hienoa rakennusarjaa on tässäkin käytetty. Elementit ovat yksinkertaiset, mutta kun ne yhdistetään oikein ja ymmäretään dynamiikkkaa ja draamankaarta niin lopputulos on neljän minuutin mittainen kappale, joka ei tylsistytä kuulijaansa. Matka kantaa. Tekstinkaari kantaa ja lauluilmaisu välittää tunnetta. Ei ole tarvittu autotunenappulan maksimaalista pohjaan painamista tässäkään. Kokonaisuus on hienosti omaleimaista Ninjaa eikä jäljittelee turhaa valtavirtamusiikin “suunnannäyttäjiä”.
Kappaleen tekstissä mennään parisuhteen loppumisen hetkeen. Tai oikeastaan pureudutaan sellaiseen konkreettiseen hetkeen, kun parisuhteen toinen osapuoli tulee katsastamaan vanhaa kotiaan. Lukkojen vaihtaminen konkretisoi eron lopullisuutta. Silti menneeseen kertoja haikailee vaikka konkreettiset muutokset, kuten kodin sisustus ilmentää sitä, että toinen osapuoli on siirtynyt eteenpäin. Liekö jo uusi ihminenkin tullut elämään. Siinä missä tekstin alkupuolen kertoja kuulostaa epätoivoiselta ja hieman itsesäälissä rypevältä niin C-osassa kertoja saa itseensä uhmakkuutta ja anelijan roolikin vaihtuu. Hyvä näin, koska näkökulman vaihtuminen tekee kertojahahmosta moniulotteisemman ja tekstikin saa virkeyttä. Kappalekokonaisuus saa tekstissä hienon punaisen langan. Tarinan aihe ei tietysti ole se omaperäisin, mutta tapa, jolla eroa tässä käsitellään ja konkreettiset hetket ja näkökulmat ovat virkistäviä. Ja kuten yllä todettua, musiikillinen sovitus rakentuu tekstin tarinan parina symbioosissa. Lopputuloksena on jälleen onnistunut ja omaleimainen kappale.
Roosa - Antakaa mun olla hiljaa
(säv. san. Roosa Mikkola)
Joskus käy onnekkaita sattumuksia ja tällä kertaa tuo onnellinen sattuma oli se, että kirjoittaessani edellisen Meidän Koti - kappaleen viimeisiä rivejä Spotify jäi jauhamaan ja heitti algoritmin?!?! ohjaamana kuulokojeisiin Roosan uuden kappaleen Antakaa mun olla hiljaa. Ja vau. Minulla oli erään toisen artistin kappale jo ehdokkaana,mutta koska selvästi korkeampaa ohjausta on pelissä niin Roosan uusin sinkku olkoon tämän INDIEMAANANTAIN viimeinen esiteltävä. Roosa artistinimen taakse kätkeytyy Roosa Mikkola, joka on nettitietojen perusteella salolainen musiikintekijä, jolla on jo pitempää taustaa musiikin parissa. Julkaisujakin löytyy jo vuodelta 2020 ja viime vuosina julkaisutahti on vain tiivistynyt. Kummittelevan kyläkaupan ullakolla viihtyvä runoilija (Spotify-bion mukaan) on tänäkin vuonna jo julkaissut kolme sinkkua, joista Antakaa mun olla hiljaa on viimeisin. Selvästi albumia alustetaan nykypäivän vesiputousmallin mukaisesti. Antakaa mun olla hiljaa -biisi lähtee liikkeelle tymäkällä bassoriffillä ja rummuilla, joita lisäksi taustaa sävyttävät jousisoittimien maalailut. Hienoa tunnelmaa asetellaan ja laulu ottaa viimeistään mukaansa tarinan vietäväksi. Soundillisesti tyylikästä kokonaisuutta on tarjolla reilu kolme minuuttia. Kontrastia tuo kertosäe, jossa rocksävytteinen ilmaisu tuo lisää sielua. Tasapainoinen on kokonaisuus. Osattu jälleen kerraan olla hereillä dynamiikan oppitunneilla ja vieläpä viedä opittu käytäntöön. Uutta elementtiä ujutellaan mukaan ja tausta pidetään mielenkiintoisena. Sovitus ei pauhaa, vaan pistää kuuntelemaan kappaleen laulajaa ja tekstiä. Mikkolan vokaaliosuudet ovat ilmeikkäät ja fraaseeraus toimii. Ei julisteta, mutta välitetään tunnetta. Äänessä on sävyä ja särmää. Ehkä siihen sävyyn voisi luottaa vieläkin enemmän ja antaa sen vielä luomummin vallata kuuloaistit. Hyvää toimistusta joka tapauksessa.
Kappaleen tekstissä kertoja kaipailee rauhaa. Betoniviidakon keskellä ollaan ja rauhaa pitäisi saada. Nyky-yhteiskunnan paine kuuluu liikenteessä, äänien sekamelkassa, joka valtaa kaikki aistit. Kertoja haluaa hiljaisuutta luonnosta ja kappaleen teema asettuu eskapismiin nykytilasta. Sinänsä ei tässäkään uuden teemallisen kokonaisuuden äärellä olla, mutta virkistävää kuulla, että luontosuhteen ennallistaminen saa tekstissä pääosan. Konkreettinen pakopaikka. Konkreettisesti hiljentyminen. Luonnollisuus vs. teollinen yhteiskunta pauhaa tekstissä loppuunsa kertojan suulla ja kyllähän tässä itsekukainenkin saa innoitusta heittää nämä ATK-laitteet nurkkaan ja lähteä kävelemään pellolle tai metsään. Yhdistelmä rocksävyjä, korvamatoefektiä ja merkityksellistä tekstiä. Siitäpä vastapainoa Turren taikakaupungille ja Elliotin kartanomusiikille. Valtavirran megahittien tekstien ohuus tulee todeksi, kun vastapainoksi asettuu Antakaa mun olla hiljaa - kappaleen kaltaista ajatuksia herättävää suomilyriikkaa. Well done. Ja albumia kohti!