On taas maanantai. Uusi asunto alkaa tuntua enemmän ja enemmän kodilta. Studiohuoneessa on jo lauleskeltu ja vaikka tila vaatii aikalailla vielä pohdintaa akustiikan suhteen, alkaa vaikuttaa siltä, että hyvä tulee. Viihtyisähän tämä tila on. On telkkari ja sohvakin eli voi istuskella muutenkin. Ja vinyylisoitin hankinnassa. Eli kohti iänikuista man cave- haavetta ollaan taas matkaamassa. No askel kerrallaan. Studio/työpöytä on järjestyksessä ja tässä mahtuu tekemään töitä ja soittamaan se lienee tärkeintä. Joku nero voisi tehdä tästä johtokaaoksestakin siedettävän. Minä en ole se ihminen. Mutta siihen musiikilliseen antiin. Tänäänkin on erikoispäivä, koska tulee erityispitkä blogiteksti. Lähinnä siis siksi, että joka viikko olen pyrkinyt esittelemään kolme indieuutuutta ja lisännyt sitten muutaman vielä soittolistalle. Tämä käytäntö on tuntunut vähän vajavaiselta esimerkiksi viime viikolla, kun ne soittolistanostotkin olisivat ansainneet tarkempaa läpikäyntiä. Siksipä tästä edespäin kaikki soittolistanostot esitellään ja määrä voi vähän vaihdella. Tällä viikolla esitellään aika monta, joten turvavyöt kiinni. Indievuoristoradan kärry on ampaisemassa kohti ensimmäistä mutkaa. Soittolista Spotifysta, jaa, tallenna, ota talteen, tee jotain!
Emilia Pakkala - Kiiltokuva
(säv. san. Emilia Pakkala, Elli Astikainen)
Emilia Pakkala on uusi tulokas suomalaisella pop-taivaalla. Ja genrenä tietysti se ehkä kaikkein kilpailluin eli naisoletettuvetoinen popmusiikki. Taustalla on Voice Of Finland -osallistumista ja nyt Kiiltokuva -kappaleen myötä on ensimmäisen sinkkujulkaisun aika. Itselleni laulukisat eivät kuulu seurattaviin musiikki-ilmiöihin, joten Emilia on tätä myöten itselleni aivan uusi tuttavuus. Kiiltokuva on Pakkalan itsensä ja Elli Astikaisen yhteistyönä syntynyt ja tuottajana toimii Viktori Pesonen. Täytyy nostaa hattua sille, kuinka hienon kokonaisteoksen tämä kolmikko on saanut aikaiseksi. Ensinnäkin kappale on yli neljä minuuttia pitkä, siinä on nykymittapuulla pitkä intro (pelkkä piano), kappale luottaa täysin Emilian ääneen, jossa soi tunne ja läsnäolo. Eikä se kiirehdi missään kohtaa kohti viraalilistojen ja meemimusiikin kärkisijoja.
Kappaleen tuotanto ei turvaudu valtavirtamusiikin geneerisiin tuotantoratkaisuihin. Nyt uskalletaan pitää ilmaisu intimiinä ja laulu pysyy koko ajan etualalla eikä joudu kilpailemaan soitinten tai Wall of Sound:in kanssa. Ei olla pikavoittojen tiellä. Soitinnos ei ole kuitenkaan tylsä vaan uusia elementtejä ui rauhakseen sisään tuomaan sävyjä ja tukemaan laulajan kertoman tarinan tunnetta. Paisutuksetkin tehdään maltilla ja hyvällä maulla. Hieman utuinen ja kaukana lepäävä soitinnos on mielestäni erittäin onnistunut. Uudet sävyt uivat korviin miellyttävästi, mutta tarjoten yllätyksiä ja uusia kiintopisteitä. Koko ajan keskiössä pysyy kuitenkin teksti, tarina ja Pakkalan hienoa lauluääni ja laulanta. Laulu on tietysti yksi instrumentti ja tässä tapauksessa Pakkala tarjoaa niin läsnäolevaa tulkintaa, että harvoin kuulee. Ollaan ytimessä ja ympäröivä musiikillinen kokonaisuus on herkkä, eläväinen ja tässä ajassa virkistävän pelkistetty.
Kiiltokuva -kappaleen tekstikään ei syvyydessään häviä laulutulkinnalle. Teksti kietoutuu nykyaikakaudelle ominaiseen ilmiöön, jossa pintakiillon säilyttäminen tuntuu olevan tärkeämpää kuin sisäisten rosojen ja haavojen hyväksyminen. Ja siihen, kuinka mielenkiinto ja vetovoima syntyy itseasiassa siitä, että ihminen on ihminen: epätäydellinen ja epätäydellisyydessään täydellinen. Teksti havainnoi tätä kokonaisuutta viiltävän tarkasti ja tuo esille sen, että usein kiiltokuvapinnan alle näkee joka tapauksessa ja myös sitä, että tuollaisen pinnan näyttämiseen voi syynä olla myös henkilön oma pelko. Hieno ja intiimi teksti, jossa kertoja kuvaa “kiiltokuva-henkilössä" näkemiään piirteitä ja toteaa, että pelkkään kiiltokuvaan kukaan ei ihastu. Havainto on sinänsä toteava ja jopa tyly, mutta oikea. Teksti täydentää hauraan ja herkän kokonaisuuden. Mahtavan tunnelmallinen teos. Bravo! Ei voi kuin toivoa samaa rohkeutta tuleviin julkaisuihin. Nimittäin nyt on potentiaalia vaikka tie voi alkuun olla kivisempi kuin pikaruokabiiseillä eteenpäin pyrkiessä. Palkiona on kestävämpi ura. Näin uskallan toivoa.
Jasmin Ola - Tavallinen sinä
(säv. san. Jasmin Aleksandra Heiskanen)
Jasmin Ola tarjoaa meille suomenkielistä vaihtoehtomusiikkia, jossa on folk, rock ja alternative -sävyjä. Näin ainakin kertoo artistista googlella löytynyt ainoa esittely. Spotify-biokaan ei tarjoa artistista sen enempää. Insta-bio toteaa: lauluja, muistelmia, päiväkirjamerkintöjä. Eli en pysty nyt hirveästi artistin taustoja avaamaan ja tästä annankin aina kehityskohteen, jonka olen todennut usein ennenkin: jotkut meistä kaivelevat artistin taustoja ja taustoitus parantaa myös muistamista. Tulee tutuksi. Toki mystisyys on tehokeino, mutta tässäkin tapauksessa tarpeeton. No mutta biisiin. Tavallinen sinä - liukuu käyntiin liukukitaran preeriapitoisin sävyin ja mukavasti retrohenkinen bändisoitanta kelluttaa mukaan tunnelmalliselle ilmapatjaretkelle kesäisenä iltana järvellä. Tuotannossa soi menneet ajat, ei korostaen, mutta läsnä. Bändisoitantaa ja oikeita soittimia. Niistä meikäläinen pitää. Jotenkin hyväntuulinen ja rento on taustasoiton tunnelma. Ja tasapainoinen. Se asemoi kappaleen mielestäni tiettyyn tunnetaajuuteen ja tukee näin tekstiä ja kappaleen tunnelmaa. Jasmin hoitaa laulut ja laulusoundi on yhtä leikittelevää ja letkeä kuin ympäröivä musiikkikin. Herkkää ja sävykästä. Hieman utuista. Niin kuin kesäöinä olisi sumua veden pinnalla. Tämäkään kappale ei kiirehdi vaan antaa osien ja mittansa rakentua rauhassa. Se on ansio tässä pikavoittoihin keskittyvässä ajassa. Ehdoton ansio.
Teksti onnistuu tavoittamaan postikorttimaisen tunnelman, jossa hetkien kuvaaminen on keskiössä. Alkuasetelmassa kaksi ihmistä irtautuu toisistaan helmikuisena iltana. Eikä eron hetki taida olla molemminpuolinen tai niin lopullinen kuin aluksi tuntuu. Tietynlainen jossittelun mahdollisuus on olemassa ja teksti tuntuu kiinnittyvään siihen kysymykseen, että onko olemassa uusi mahdollisuus jos molemmat avaisivat sisintään enemmän. Tai jos tietäisi, että tämä on se viimeinen hetki toisen kanssa. Teksti ei päästä helpolla ja itselläkin jää vielä pohdittavaa, mitä kertosäkeen meluava tavallinen sinä tarkoittaa. Tämä on pelkästään posiitivinen asia. Jatkan tutkimusmatkaani ja kuuntelua. Kokonaispaketti on erittäin tunnelmallinen ja sävykäs. Eikä tällaista musiikkia liikaa tehdä nykyaikana. Hyvää kamaa.
Auno & Sekosysteemi - Pirun täydellinen enkeli
(säv. san. Aino Tornberg)
Folkpoppia ja keijupölyä lupailee internet Auno & Sekosysteemi -yhtyeen musiikillisen ilmaisun tarjoavan. Maanläheistä ja ajankohtaisia teemoja. Yhtyeen historiaa en tähän löytänyt, mutta julkaisut ovat alkaneet viime vuoden puolella ja kyseessä on kolmas single. Yhtyeestä siis puhutaan ja oikeita soittimia (siis luomu) on mukana, joten lupa on myös odottaa sellaista koivuklapin tuoksuista lopputuotetta. Ei mikromuovia! Pirun täydellinen enkeli - kappale lähtee käyntiin lunastaen ennakkolupaukset. Akustiset soittimet (kitarat, ukulele) säätävät kuuloaistimet luomuviljelyasentoon ja soitinnos on kauttaaltaan hienosti sommiteltu. Nytkään ei pusketa liikaa tavaraa vaan jätetään tilaa ilmalle ja hengittävälle musiikilliselle pulssille. Ja laulu saa tilansa. Aino Tornbergin ääni on sävykäs ja omintakeinen. Se on jollain tavalla leikkisä, mutta sisältää myös herkkyyttä ja tunnetta. Eikä ääntä ole alettu liikaa käsittelemään vaan sen annetaan soida luonnollisesti ja ilmavasti. Se on myös tuotu lähelle kuulijaa, joka lisää tulkinnan vastustamatonta imua. Tarinaan heittäytyy mukaan. Hienosti soi yhtye ja lopputulos on soitannollisesti dynaaminen. Voi, kun tästä ottaisi valtavirtakin oppia.
Tekstikään ei ole tusinatavaraa. SE on todella kekseliäs kuvaus siitä, että vaikka me ihmiset pyrkisimme elämässämme täydellisyyteen ja eettiset valinnat ohjaavat kulutuskäytäntöä niin henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla sokeita pisteitä. Ihmissuhteet eivät ole mustavalkoisia ja täydellisyyden rajapinnat saattavat joskus niissä pettää. Tekstissä tämä on muotoiltu nerokkaasti. Kertojan ääni kuvaa henkilöä, jonka päivittäistä toimintaa eettiset valinnat ohjaavat ja joka on “täydellinen enkeli”. Paitsi siis siinä suhteessa, että kertoja on jäänyt kuin nalli kalliolle arvailemaan onko hän poikkeus eettisessä koodistossa. Hieno ja oivaltava teksti. Aiheesta joka ei mielestäni ole puhkikulutettu. Näkökulma parisuhteen vaikeuteen tai jätetyksi tulemiseen on virkistävä. Kipu kuvataan rivien välissä eikä alleviivaten, mutta se välittyy. C-osa tiivistää hienosti tarinan kertojan näkemän ristiriidan. Ja tavallaan se tiivistää meidän kaikkien eettisten valintojen vaikeudet. Täydellistä ihmistä ei olekaan. Kyse on aina linjanvedosta ja mihin rajansa asettaa. Kertakaikkisen hyvä teksti. Ja omaperäinen. Näkisin mielellään tämän yhtyeen ihan livenäkin. Kokonaisuus puhuttelee ja pysäyttää kuuntelemaan.
Hamina - Hattarataivas
(säv. san. Topi Vellonen)
Hamina on Topi Vellosen sooloprojektiksi syntynyt kokonaisuus. Puhutaan siis kai kuitenkin yhtyeestä, jonka keskiössä operoi Topi Vellosen biisimateriaali. Myönnän sivistymättömyyteni, mutta en tiedä kuka on Topi Vellonen. Tähän täytyy perehtyä. Mutta nyt keskiössä siisä Hamina ja Hattarataivas- kappale. Jo useamman julkaisun tehnyt Hamina lähtee nyt liikkeelle kirjaimellisesti käyntiin laskien ja heleät akustiset kitarat saattavat kuuntelijan matkalle. Onkos tämä nyt bossa novaa tai jotain muuta lattarirytmiä, mutta imua on. Eikä nyt imetä mukaan väkipakolla vaan osaavalla ja groovaavalla soitolla. Hienoa ja vähäeleistä akustisen riffittelyä ja siihen alle komppiosasto luo oman perustansa. Ja kyllä tässä kelpaa leijua. Hämyisää kapakkafiilistä välittyy ainakin itselle ja soitinnos maalailee etäältä hienoa fiilistä. Koskettimet käyvät välillä viekoittelemassa fillejä ja sävyttämässä soundimaisemaa. Maukasta niin maukasta. Dynamiikan tajua on. Ja tyylitajua. Ja Topi Vellosen laulu sopii hienosti kokonaisuuteen. Lauluilmaisu kietoo paketin lahjanaruun. Jos/kun tämä kokonaisuus livenä soi näin täydellisesti niin kyseessä on todella kova kokonaisuus. Ja miksei soisi. Kaikki mausteet on. Ei puutu kuin sopiva hämyinen ilta ja se kapakka missä voisi uppoutua tähän rytmilliseen kudelmaan. Kiireetön sovitus antaa tilaa tekstille ja tarinalle ja väliosien instrupätkät kantavat.
Tekstissä ollaan irtipäästämisen sietämättömän vaikeuden äärellä. Unissakin nähdään vielä kuvia taakse jääneestä henkilöstä. Irti pitäisi päästä, mutta tekstin kertojan näkökulmasta vaikeaa on irroittaa. Kohdehenkilön piirteet uivat esiin vuosien takaa ja pitävät otteessaan. Yhteinen matka ei jatkunut, mutta matka jatkuu. Alati toivoen, että kaikki ei olisi hukkaan heitettyä tai että kaikki ei valuisi sormien läpi. Teksti on intiimi ja herkkä. Se uskaltaa tunnustaa, että entiseen voi jäädä kiinni. Sen voi myös hyväksyä vallitsevaksi tilaksi. Jaettu menneisyys voi olla lupaus ikuisesta läsnäolosta hädän hetkellä. Tällaisessa tekstissä kirjoittajan pitää olla auki. Nämä säkeet ja värssyt eivät synny striimilukuja miettien tai excelien sarakkeista kustannuksia summaten. Aitoa ja inhimillistä. Niin kuin ympäröivä musiikkikin. Jos en tiennyt kuka Topi Vellonen on niin tämän kokonaisuuden jälkeen aion syventyä hahmoon enemmän. Samoin kuin Haminan tuotantoon muutenkin. Kertakakaikkisen hyvää musaa.
Tiikerin vuosi - Lentää, hengittää
(säv. san. Oskar Männistö, Emil Palomäki)
Tiikerin vuosi on mielestäni ollut indiemaanantain listalla ennenkin. Yhtye ui vastaan jossain TikuTakun ihmemaassa ja tykästyin tarjontaan. Useamman vuoden on yhtye jo toimittanut ja pitkäsoittokin tuli ulos viime vuonna. Kantrihenkistä iskelmäpoljentoa, jossa pääosassa on melodinen ja ilmava musiikki. Sellaista musiikkia, jonka soisi soivan enemmänkin radiokanavilla. Ja nimenomaan niillä kaupallisilla kanavilla. Uusi kappale Lentää, hengittää starttaa näissä tunnelmissa. Jos kappaleen otsikko lentää ja hengittää niin kyllä soitantokin niin tekee. Ilmaa on. Ja sävyjä. Vaivattoman oloista soundimaailmaa ja vaikka tarina ei nyt kerro kuinka paljon tässä on luomua, niin uskon, että pitoisuus on korkea. Ja soitanto toimii yhteen. Makea basso ja rumpuosasto. Groovaa. Imua. Sellaista inhimillistä imua eikä mikään stomp-basaria. Ja hienosti kaikuambienssilla sävytetyt taustalaulut luovat oman värinsä tuotantoon. Ammattimaista eikä todellakaan häpeä valtavirtatekijöille missään. Tämäkin kappale kulkee vaivattomasti ja antaa mahdollisuuden tuntea tekstistä kumpuavia tunteita.
Kappaleen teksti teemoittelee itsensä kahden ihmisen kohtaamiseen. Samalla tavalla vapautumisen päätöksen tehneet ihmiset (ja ehkä rikkinäiset ihmiset) kohtaavat toisensa ja löytyy se arjen maadoituspiste. Läheisyydestä tulee kantava voima, ja ongelmat asettuvat mittakaavaansa. Ensikohtaamisen ainutlaatuisuus ja vapautuneisuus viipuu tekstin riveillä ja ympäröivä musiikki antaa kuulijan hengittää ja lentää mukana. C-osa summaa koetun. Uutta kohti ja uudella toivolla. Näissä samoissa tunnelmissa olen viipynyt itsekin ja vaikka itse en lentokuvastossa ole teksteissäni usein ollutkaan niin teema on tuttu. Hieno teksti joka summaa itsensä sitä kannattelevaan musiikkiin. Kokonaisuus todellakin lentää ja hengittää. Tiikerin vuosi on hyvä osoitus siitä, että mielenkiintoista ja korvamatopitoisuudella kyllästettyä musiikkia syntyy indiepuolellakin kokoajan. Ottakaas haltuun.
Vauxdeville - No Sugar
(säv.san. Matias Melleri, Mitja Toivonen)
Tiedän jo etukäteen tai siis takakäteen, koska olen nyt jo kappaletta kuunnellut että Vauxdevillen No Sugar -kappale tulee olemaan itselleni vaikea analysoitava. Se johtuu siitä yksinkertaisesta totuudesta, että sen musiikillinen muoto asuu sellaisessa vaikute- ja ilmaisualtaassa, jossa en ole juurikaan uinut. Vauxdeville yhtyeenä on monissa yhteyksissä nostettu esiin sellaisena bändinä, josta povataan myös kansainvälistä menestyjää. Yhtyeen ytimen muodostavat Mitja Toivonen ja Matias Melleri. Kummankaan musiikillinen polku ei ole minulle tuttu, mutta tiedän, että se on pitkä ja myös menestyksekäs. Mitjan näen viikoittain instassa tekemässä TOP-listoja Olli Hermanin kanssa. Nykymaailmassa se lienee jo melkein kirjekaveruuteen verrattava suhteen tila. Musiikillisesti No Sugar -kappale tarjoaa sitä kansainvälistä soundia, joka ammentaa monesta suunnasta. Arcticana -termiä yhtye itse käyttää ja se on alkuperäisversionsa tavoin sellainen, että ei se oikein tarjoa mitään tarttumapintaa. Mutta perinteistä ja modernia yhdistävää, melankolissävytteistä suomimusiikkia on tarjolla.
No Sugar imaisee mukaansa hienolla kitarariffillä (kai se on kitara), jonka jälkeen basson ja rumpujen pyhä liitto lähtee kuljettamaan mukaansa. Joku tuttu biisi tulee groovesta mieleen, mutta ei sillä tavalla häiritsevästi, että kappale ei ihan omilla ansioillaan seisoisi. Hienosti rakentuva kokonaisuus. Elementit ovat tavallaan hyvinkin yksinkertaiset. On kitaraa, on bassoa, on rumpuja, mutta myös mausteita, jotka sävyttävät hienosti. Erityisesti torvisektion uiminen mukaan tarjoaa sellaista soundia, jota ei liiemmälti kuule. Pasuunan ja trumpetetin läsnäolo tekevät kappaleen musiikillisesta värimaailmasta erottuvan ja erityisesti väliosassa tunnelma kohoaa hienosti ja torvet saavat etualan paikkansa. Kokonaisuutta on vaikea asettaa lokeroon ja se on nykymaailman geneerisessä musiikkipuurossa kova ansio. Melleri ja Toivonen uskaltavat ottaa musiikillisia riskejä kuulostamatta kuitenkaan liian “taiteelliselta” tai miten sitä ennen sanottiin “tekotaiteelliselta” paskalta. Ja vaikka yhtyeen jäsenistön päässä on varmaan pikemminkin baskeri kuin stetsoni taiteellisuus ei ole itseisarvo. Kappaleen tuotanto/soitinnos kasvaa kiinni. SE tarjoaa yllätyksiä vielä yhdeksännelläkin kuuntelulla. Eikä Matias Mellerin laulukaan jätä kylmäksi. Makea soundi ja täyttää paikkansa ympäröivässä soundikasvimaassa.
Tekstinä No Sugar meinasi olla kova pala. Mutta onneksi löysin kappaleen sanoitukset Spotifystä. Kyllä tässä taidetaan eron kiroissa rypeä. Tarjolla on makuupaikkoja asvaltilla ja vastakappale ei tarjoa rakkauden kahvikuppiin sokeria olleskaan. Eli kitkeräksi jää. Ja tätä sokerin puutetta teksti toistaa kertosäkeen lisäksi myös “vuoropuhelumaisesti” säkeistössä. Kyllä minä tästäkin postikortin saan kiinni. Eilisen illan aiheuttama pääkipu ja akuutti sydänsuru ovat tuttu tunne. Liekö toinen syy ja toinen seuraus. Tai toisinpäin. Tekstin muotokieli ja henki sopii ympäröivään musiikkiin hienosti. Toisto tehokeinona sekä tekstissä että musiikissa luovat mielenkiintoisen kudelman. Vauxdeville ei kuulosta suomalaiselta. Yhtyeen vahvuus on sen pelottomuus ottaa irtiottoa valtavirrasta olematta silti liian taiteellinen tai vaikeasti lähestyttävä. Soisi yhtyeelle laajempaakin näkyvyyttä. Ilmaisu on kunnossa ja kiinnostava. Ehkä live katsastus täytyy tehdä jos lähelle saapuvat. Well done!