Onko nyt maanantai. No ei ole. Nyt taitaa itseasiassa olla jo keskiviikko ja näin ollen on todettava, että INDIEMAANANTAI:n esittelyt ovat pahasti myöhässä. Mutta siihen lieventävänä asianhaarana on todettava, että takana on aktiivinen viikko, koska maallinen omaisuus siirretttiin uuteen osoitteeseen. Muuttaminen on aina mukavaa eikö? Onneksi tällä kertaa välimatka uuden ja vanhan kodin välillä ei ollut mittava, joten sillä tavalla prosessi oli mutkaton. Oma studiohuone on nyt pystyssä ja näyttää varsin mukavalta. Toki akustointiin täytyy vielä keksiä, jotain parannuksia. Ehkä ajan kanssa tämäkin muotoutuu. Mutta tässä siis taustasyyt, että syväsukellus suomi-indien kiehtovaan ja antoisaan maailmaan ei ole normaaliaikataulussa onnistunut. Kädet ovat kuitenkin olleet kiireiset! Ja nyt, kun pikkuisen alkaa muuttolaatikoiden sisukset olla siirtyneet kaappeihin niin on aika pistää korvat hörölle ja tämän viikon indieuutuksia soimaan. Anti on tälläkin kertaa monipuolista. Suomi-indie voi hyvin, vaikka valtavirtamusa tasapäistyy ja suurimmat hypet on viimeaikoina eletty Euroviisukilpailujen yhteydessä. Luu jäi käteen sieltäkin. Musiikillisesti kilpailu ei mielestäni kauheasti tarjoillut, ainakaan niiltä osin, kun satuin jotain kappaleita kuulemaan. Jatketaan siis kellumista indiemaailman aalloilla, löytöretkellä, joka tarjoaa yllätyksiä ja oivalluksia. Ja usein myös ajattelemisen aihetta. Let's go!
Anton V. Kivi - Me ei opittu mitään
(säv. san. Matti Virtanen)
Anton V. Kiven mediatiedote paukahti sähköpostilaatikkoon saatesanoilla: rauhanlaulu asevarustelun aikaan. Kantaaottavaa indiefolkia esittävä Anton V. Kivi (Matti Virtanen) on itselleni uusi tuttavuus. Kantaaottavuuden perään olen itse huudellut ja se on ollut myös yksi valtavirta-artistien kritiikin kulmani, joten on sopivaa, että Me ei opittu mitään -kappale otetaan käsittelyyn tänään. Kappaleen musiikillinen lavastus on täydellinen esimerkki siitä, kuinka kappale voidaan rakentaa ilman ylikäytettyä “stomp-basaria" ja wall of sound -kertosäettä. Ei tarvita maistuvaan soppaan kovinkaan montaa ainesosaa jos ne ainesosat ovat laadukkaita. Mausteeksi suola ja mustapippuri ala Kape Aihinen. Kaihoisat akustiset kitarat rakentavat sävelkudelman, joka kantaa ja leijuttaa intensiivistä ja kaihoisaa laulajaa ja avustaa kertomaan tekstin tarinaa. Hieno slidekitara maalailee väliin utuista ja tunteikasta teemaa. Äärettömän koskettava tunnelma. Kaiho on se sana, mikä mielestäni kuvaa tätä parhaiten. Soitinnos antaa kappaleen tekstille sen ansaitsemat kehykset ja nostaa tekstin maalaaman tunnelman esille.
Kappaleen otsikko ja mediatiedote maalasivat tekstin aihetta etukäteen. Ajankohtaista maailmankuvan reflektointia. Teksti on myös rakennettu oivaltavasti “vastakkainasettelun" kautta tapahtuvaksi. Minä- kertoja peilaa näkökulmaa “sinän” kautta. Näin kuvatuista ilmiöistä saadaan esille ne harmaan sävyt. Asioilla on kaksi puolta, eivätkä ne aina ole se oikea ja väärä. Otsikon kysymys säilyy kuitenkin relevanttina. Onko ihmiskunta oppinut mitään vai jatketaanko me tätä samaa ikuisuusympyrän pyörittämistä, jossa samat ilmiöt toistuvat? Kyse ei siis ole siitä toistuvatko asiat vaan, kuinka nopeasti ne toistuvat. Osansa saavat kulutusyhteiskunta, luonnonarvojen polkeminen, kapitalismi sekä tietysti alati läsnäoleva ihmiskunnan sotaisa perimä. Laulu ei tarjoa hirveästi toivoa siitä, että asiat joskus muuttuisivat. Päinvastoin teksti toteaa lopuksi “ei koskaan opita mitään ei”. Yhdistettynä intensiiviseen lauluun, artistin herkkään ääneen ja kaihoisaan taustaan teksti pysäyttää ajattelemaan. Se vaatii pureskelua. Reflektointia. Ehkä saa aikaan jopa vastareaktion: ovatko asiat nyt kuitenkaan ihan näin synkästi kuin Anton V. Kivi esittää? Se jää tietysti jokaisen kuuntelijan oman pään sisäisen kamppailun asiaksi selvittää. Laulu on joka tapauksessa tehtävänsä tehnyt, jos tuollainen prosessi käynnistyy. Hieno kappale, herkkä tausta ja hiljaa julistava teksti on mahtava yhdistelmä. Keskiviikon harmaaseen aamuun se ei tarjoa hirveästi toivoa. Mutta ajattelemisen aihetta kyllä.
Aston Kalmari, Johanna Von Hertzen - Tee Mulle Mitä Vaan
(säv. san. Aleksi Arola)
Aston Kalmari on yhtye, joka on roikkunut tietoisuuteni rajamailla jo hyvän aikaan. En ole yhtyeen tuotantoon kattavasti tutustunut, mutta toki “Älä rakastu minuun” -kappale on tullut tutuksi somekanavista ja yhtyeellä on muutenkin ollut minun kirjoissani vahva plusmerkki. Asennetta ja DIY-henkeä löytyy. Tee Mulle Mitä Vaan -kappaleeseen (samannimiseltä EP:ltä hox!) yhtye on hakenut lauluosastolle vahvistusta Johanna Von Hertzenistä. Von Hertzen on myös omillaan varsin pystyvä artisti ja monipuolinen musiikkitoimija, joten kannattaa tutustua. Kappale tarjoaa musiikillisesti varsin tymäkkää suomirock -tunnelmaa. Jotenkin tutunoloista, mutta kuitenkin omaleimaista junttaa stereoista tuppaa ulos. Kahden laulajan välinen jännite tekee kappaleelle hyvää. Duetot ja “fiitit” ovat mielestäni nykyisen valtavirtamusiikin ylikäytetyin tehokeino. Ja läheskään aina ei päästä edes kelvolliseen lopputulokseen. Tällä kertaa “duetto” toimii. Ensinnäkin kaksi laulajaa on tarinan kannalta perusteltua ja sovituksen vuoropuhelumaisuus toimii erittäin hyvin. Ympäröivä yhtye tarjoaa täydentävää sävelmaisemaa. Laulajien päälle rakentuva kappale on sävykäs ja esim. kitarat piirtävät hienosti myös melodisempaa ja “iskelmäisempää” ilmaisua. Peruspalikoilla rakennetaan, mutta mallikkaasti. Ja rock ei kuole koskaan. Sen tämäkin kappale osoittaa.
Tekstissä kahden ihmisen välistä jännitettä luodaan huolella. Kun yllä totesin, että kaksi laulajaa toimii hienosti niin se on paljolti tekstin ansiota. Kertojien mukaan vaihtuva näkökulma pitää tekstin kiinnostavuutta yllä ja tarinan resoluutiota jaksaa odottaa. Minun tulkintani on, että tässä ollaan nyt siinä hetkessä, kun pitäisi ajatella järjellä, mutta pääosasto on sanonut puhelinliittymänsä irti. Ollaan sen kaikkein pyhimmän toimituksen äärellä ja ehkä sellaisessa tilanteessa, jossa kahden ihmisen ilman vaatteita käytävä kohtaaminen ei ole se “oikea tie” . Intohimon voimaa kuvataan onnistuneesti. Teksti maalaa kielikuvineen postikorttia yhteisestä yöstä ja myös kertojien sisäisestä maailmasta. Tee mulle mitään vaan on toive, johon kumpikin osapuoli on sitoutunut. Eikä mikään ole enää kuten ennen. Laulajien Arola ja Von Hertzen äänet täydentävät tekstin jännitteen. Kyllä minä tämän yöllisen “virhearvion” ja sen seuraukset tunnistan ja ostan. Korvamatopitoisuutta löytyy, teksti on ansiokas ja laulajien välinen energia kantaa. Ei tästä enempää voi toivoa. Kappale on samannimiseltä EP:ltä, joten kannattaa ottaa tämäkin kokonaisuus haltuun. Suosittu keikkajyrähän Aston Kalmari on, joten lisäillään myös tämä yhtye livelistalle.
Aston Kalmari Instagram
Johanna Von Hertzen Instagram
Marita Närhi - Mikroshortsit
(säv. san. Tiia Schwartz)
Marita Närhi kertoilee Spotify -biossaan, olevansa tähti, joka uskaltaa tuntea, toivoa ja nauraa. Lisäksi mainitaan Finnhits-vaikutteet, iskelmä ja laulelmat. Mikroshortsit (mainio biisin nimi) tarjoaa mielestäni kuitenkin retroon flirttailevaa funkpoppia. Basso väreilee tai tässä tapauksessa koko kappaleen groove -vie mukaansa heti alusta. Kuulija imetään mukaan tanssilattialle tai kesäiselle kadulle. Löytyy bassot, rummut, rhodesit ja niiden yhteenliittyvä musiikillinen rytmialus. Musiikillinen ilmaisu on pienimuotoista eikä räyhää. Se viekoittelee mukaansa. Tekstin tunnelmaa viedään eteenpäin välillä rytmikkäästi ja välillä leijutetaan, kun tunnelma sitä vaatii. Kokonaisuus on virheetön ja omaperäinen. Soitinnoksesta löytyy joka kuuntelukerralla uusia yllätyksiä ja vaikka perusilmaisu on lähes staattinen ovat rakennuspalikat sen ympärillä raikkaat ja mielenkiintoiset. Soitinosastolla vaikuttavat artisti itse sekä tuottajapari Mikko Kanniala. Lopputulos on virkistävä tuulahdus suomalaiseen popmusaskeneen .
Kappaleen tekstistä tulee mieleen Lovin Spoonful -yhtyeen Summer In The City:n kaltainen tematiikka. Kesäinen kuumuus toimii seksuaalisen energian airueena ja kahden ihmisen välinen vetovoima on käsinkosketeltavaa. Kun on kuumaa on todella kuumaa. Tuon jännitteen onnistuu teksti vangitsemaan taitavasti. Odotusta, himoa, kahden ihmisen välistä vetoimaa. Hiki virtaa ja pidättely käy koko ajan vaikeammaksi. Kappaleen teksti ja ympäröivä musiikillinen kokonaisuus onnistuvat kyllä viemään mukanaan. Vaikka tällä hetkellä ulkona on harmaata niin kyllähän tässä alkaa jo kesäinen fiilis uimaan puseroon. Helteitä odottaessa. Tämä kappale ainakin toimii hienona sytykkeenä kesän rientoihin.
Soittolistalle lisättiin myös