Perjantai taas. Ja uusi blogisarja saa jatkoaan. Taas antaudutaan Algoritmin armoille eli valtavirtamusiikin kärkipään uutuuksiin. Elämä on tasapainoa ja INDIEMAANANTAIN rinnalle oli saatava tasapainottava voima. Se olkoon siis Spotify New Music Fridayn Suomi -soittolistan kolmen kärki. Valtavirtamusiikki ei välttämättä ole itselleni se mielenkiintoisin aitaus, mutta olen päättänyt laiduntaa siellä ihan vain referenssin vuoksi. Ei sekään laidun aivan ansioton ole ja kyllä sieltäkin mielenkiintoista kamaa toisinaan löytyy. Ja toisaalta tämä läpikäynti voi olla hyvä tapa osoittaa omat “ennakkoluulonsa” vääriksi. Ehkä valtavirta tarjoaakin yllättävää ja taiteellisesti ansiokasta musiikkia kapitalistisen maailmanjärjestyksen sijaan. So here we go. Tällä kertaa otetaan härkää sarvista ja syvään päähän
Isac Elliot - Sinfoniaa
(säv. san. Isac Elliot, Kim Mannila, Wille Mannila)
Tätä kovempaa tekijäkaartia ei kappaleelle varmaan Suomen mittapuulla voi lähtöviivalle saada. Isac Elliot on kiistatta suomalaisen poptaivaan tähti numero yksi, jonka Emma Gaala -menestys tai tarkemmin sen puute ilmeisesti aiheutti ihmetystä ja kummastusta viime vuoden osalta. Mannilan veljekset puolestaan tuovat mukanaan aimoannoksen “vuoden tuottajuutta” ja sävellystaitoa, joka on listakärjessä killunut ennenkin. Lupa on siis odottaa kovaa kamaa. Todettakoon jo ennen kuin biisi korvissa soi, että ennakkoresepti ei itselle lupaa hyvää. Kuuntelin aikanaan Elliotin edellisen albumin Mansion Music kannesta kanteen ja täytyy sanoa, että etenkin laulutekstit olivat omaan korvaan aika onttoja. Olen hiukan hämmästynyt, että esim. albumin naiskuva ei saanut missään enempää ihmettelyä. Ilmeisesti väliä on sillä kuka sanoo, enemmän kuin, mitä sanotaan. Nimittäin jos keski-ikäinen kantrilaulaja asettaisi naiselle toistuvasti vain sylissäkiehnääjän paikan voisi vastaanotto olla kylmempi. Nuorena poptähtenä saa enemmän anteeksi. No se siitä, nyt sukelletaan Sinfoniaa - kappaleen vietäväksi.
Tutulla “filtterin aukaisulla” lähtee tuotanto liikkeelle ja sovituksessa on lähdetty kertsi edellä. Eli nykyihmiselle annetaan heti se, mitä eniten janotaan: resoluutio. Tuotanto on mielestäni perusosaamista. Biitti rullaa ja kovin täyteen ahdettu soitinnos valtaa kuuloaistin kaistan. Biisin nimeä ja tunnetta mukaillen myös soitinnokseen on tuotu sinfonisia sävyjä eli jousisoittimia, joilla ilmentään sanoituksen klassisen musiikin analogiaa. Sävellyksessä ei mielestäni ole sillä tavalla lähdetty keksimään mitään kauhean omaperäistä. Melodia on aika monotoninen ja pieni yllätysointu ei riitä ehkä musiikillisen arvon nostajaksi. Mutta tämän ei tietenkään pidäkään olla musiikillista sinfoniaa vain sanoituksellista. Itse kaipaisin enemmän ilmaa ja dynamiikkaa. Wall of sound- tuotantojen ongelma itselleni on se, että ne käyvät nopeasti tasapaksun kuuloiseksi. En löydä tuotannosta useammallakaan kuuntelukerralla mitään uutta mielenkiinnonnostajaa. Sovitus ei myöskään tarjoa sellaista rakentuvaa dynamiikkaa, joka nostaisi tunnelatausta. Mutta nämä ovat makuasioita. Mannilat tietävät tämän asian paremmin kuin minä. Ehkä enemmän itse jäin pohtimaan, että ovatko musiikillinen ilmaisu ja seksuaalistaenergiaa ja intohimoa uhkuva sanoitus samassa tilassa ja tunteessa.
Sanoituksellisesti Isac Elliot tarjoaa jo alustuksessa tuttua tematiikkaa. Jos tätä nyt pitää kirjaimellisesti tulkita niin kertosäkeessä ollaan sen pyhimmän toimituksen äärellä ja se toinen osapuoli (nainen) saa täyttymyksensä kertojaminästä (Elliot). Asetelma on tosiaan edelliseltä levyltä tuttu. Seksuaalinen tarve on sinfoniaa ja fantasiaa toteutetaan yhdessä. Ensimmäinen säkeistö alustaa kaksikon välisen suhteen tilaa. Seireeni riivaa, diivaan on rakastuttu. Osoite on tiedossa ja auto noutaa valitun messiaan palatsiin. Onko pre-choruksen eka säe “ja meet alas niinku Lamborghini”? Ei kai tässä nyt olla Madonnan Like A Prayer -tematiikassa!!! Ja tietysti sanoituksessa viljellään myös englanninkielisiä ja näin ollen katu-uskottavia sanoja. Ei niin yllättäen myös ulkoisen menestyksen ilmentymät tulee mainita - talot, autot jne. Kertoja on menestyjä, tottakai. Ja naisen vartalo päällä antaa tietysti lopullisen täyttymyksen tunteen. On tämä Isac Elliotin tekstimaailma itselle kyllä vaikea pala. Ei anna meikäläisen keski-ikäiseen maailmaan mitään tarttumapintaa. Mutta tälle on eittämättä kuuntelijansa ja vieläpä iso massa. Minun hissini ei tähän penthouseen asti nouse ja jään omastakin tahdostani ulkopuoliseksi. Ehkä syvemmät teemat antaisivat kappaleille enemmän aikaa kestävää ulottuvuutta. Sen aika näyttää. Siihen asti pitää pohtia mitä tarkoittaa, kun joku kuiskaa korvaan laajan orkesterisävellyksen.
Axel Kala, Gettomasa - Koodit pääl
(säv. Xrphan, Mr. Harald, Ruuben, san. Axel Turunen, Aleksi Lehikoinen, Ville Lyttä)
Listalla toiselle sijalle on nostetttu käsittääkseni Jyväskylän rap-skenen terävimmät päät Axel Kala eli Axel Turunen ja Gettomasa eli Aleksi Lehikoinen, jotka ovat saaneet Koodit pääl tekijäkaartiin kasan muita nimimerkkien taakse kätkeytyviä osaajia. Tällä aikataululla en kaikkien tekijöiden ansioita ehtinyt esille kaivaa, mutta Aleksi Lehikoisen ansiot suomiräpin kakkosmiehenä (Cheek on ykkönen forevä) ovat tietysti kiistattomat. Paluu on tehty ja Jyväskylän pesäpallostadion saa todistaa väkevää paluukeikkaa huomenna. Nyt ollaan siis duona liikkeellä ja Turunen toimii ilmeisesti pääartistina. Nykyilmiönä erilaiset featit ovat yksi ylikäytetyimpiä markkinointikeinoja ja urapumppauksia, mitä tiedän. Ja vain harvoin fiiteille on musiikillinen/taiteellinen peruste. Ja harvoin lopputulos on aidosti tasapainoinen. Mutta nyt Turunen ja Lehikoinen voivat osoittaa minun olevan väärässä. Let's go!
Vähän samanlainen filtterikääntö tapahtuu tämänkin kappaleen alussa ja myös tässä mennään heti kertsiin hokemaan, että koodit on päällä. Tuotanto lepää rumpubiitin päällä ja kiipparielementit taustoittavat vähäeleisemmin. Kertsissä ei nyt ajeta ihan kaistaa täyteen vaan rakennetaan maltillisemmin. Tietyllä tavalla tämänkin tuotanto jää monotoniseksi ja se lienee ihan tarkoituksenmukaista. Hypnoottista tilaa haetaan toisteisuudella. Dynamiikkaa on “tone nappulan” kääntäminen niin että välillä filtteri aukeaa ja sulkeutuu sopivasti. Kolmen minuutin mittaan olisi voinut ehkä tuotannollista ilmaisuakin vapauttaa vaikka taustaelementeissä tapahtuukin vaihtelua. Tämänkin kappaleen kohdalla jäin miettimään saako menestysuhoa ja itsevarmuutta huokuva teksti parikseen vastaavan musiikillisen ilmaisun. Tätä voi jokainen tietysti pohtia.
Sanoituksellisesti mennään itsevarmuuden ja menestyksen tematiikkaan. Koodit pääl ei tässä yhteydessä käsittääkseni tarkoita että kertojilla on poliisin haku päällä vaan sitä, että käytössä ovat elämän cheat codet kuin GTA:ssa konsanaan. Dopamiinia jaetaan ja itsevarma kertoja tietää olevansa hoodeil fame. Turusen säkeistö toteaa menestyksensä tilan ja säteilee sen ympäristöönsä. Myös Lehikoinen jatkaa ulkoisen menestyksensä kertaamista ja videopeliviittaukset vilisevät lyriikassa. Duussit on maksettu ja "Dual wieldaan skumppapulloi vähä niinku gättei, Ne sanoo "Pox", tekee märäks sun fitin". Ei siitä sen enempää. Lyriikassa ollaan siis räp-musiikin eetokseen kuuluvan itsekehun ja menestyksen julkituonnin parissa. Minä lopetin pelaamisen 2000-luvun alkupuolella. Minulla on niin helvetisti asuntolainaa, että ei viitti kaduilla huudella huijauskoodeista tai menestyksestä. Autokin on osamaksulla. Mutta tämä kuuluu räpmusiikin koodistoon. Itse kaipaisin muutakin kuin “massii ja mimmei” -lyriikkaa ala kaikki räpartistit Suomessa.
Sanni - Hävisin eron
(säv. san. Sanni Kurkisuo)
Sanni on ansainnut asemansa Suomen poptaivaalla. Omalla polullaan kulkenut artisti aiheutti taannoin pienimuotoisen ja mielestäni liioitellun “kohun” kun käsitteli (ehkä) eroaan edellisellä sinkkujulkaisulla. Sinä ja se poitsu -kappale tarjoili omakohtaisen (ehkä) ja moniulotteisen lyriikan lisäksi myös hienoa ja kestävää musiikillista ilmaisua. Siihen pääsi keski-ikäinen möhömahakin mukaan ja varsinkin tekstiin löydetyt näkökulmat parisuhde-eron moniulotteisuudesta vakuutti. Ja nyt Sanni palaa ainakin otsikon perusteella samaan tunnetilaan. Katsotaan saadaanko tästäkin markkinointikoneiston masinoima kohu aikaiseksi vai voidaanko viimein keskittyä siihen, mitä Sanni sanoo ja mitä tunnetta hän haluaa välittää.
Kappale lähtee etenemään vaivattoman biitin kanssa. Jouset (käsittääkseni aidot) sävyttävät melankolista musiikillista kudelmaa joka kasvaa kertosäkeessä sinne äänivallimaisen tuotannon rajamaille. Tuotanto on tietyllä tavalla hyväntuulinen ja leikittelevä ja sävellyksenä erityisesti säkeistöissä elämänilo kuuluu myös musiikissa. Melankolinen puoli tulee esiin sitten säkeistössä jonka sävelkulut kaivavat ilman sanoituksiakin jo kyynelkanavia auki. Perkele alkaako tässä herkistyä. En tiedä miten, mutta Sannin kappaleilla on tehoa. Se teho toimii ilman sanoitustakin. Hävisin eron -kappale ei tee poikkeusta. Hienoa suomalaista popmusiikkia, joka uskaltaa olla omanlaistaan ja vaikka käytössä on tuttuja elementtejä niin tämä on myös omaleimaista Sannia. Ja kertsin yllättävä kulma on mainio. Melankolia ui liiveihin vääjäämättä. Osansa tällä tunteen välittymisellä on varmasti siinä, että tuotannon perustana toimivat luomusoittimet. Tai näin ainakin haluan uskoa.
Teksti keskittyy parisuhteen päättymisen tunnelmiin. Fiilikset asemoidaan alkuun. Ensimmäistä juhannusta yksin, huhuilut exän uudesta nyksästä. Toinen osapuoli on osannut liikkua eteenpäin nopeasti ja kertojaminä nukkuu äitinsä sohvalla vielä heinäkuunkin. Postikortti ja maisema maalautuu vaivattomasti ja kuulija asemoidaan kiinni tarinaan. OIen koukussa. Kertosäkeessä eroahdistuksen ikeestä kaivaudutaan havahtumaan, että hävitty ero ei olekaan niin selviö. Pisteiden laskussa kertoja päätyy lopulta “voittajaksi”. Tässä kai sivalletaan nyt sillä kulmalla, että elämään voi herätä myös itsekin. Ja nauttimaan siitä kaikin rinnoin. Taaksepäin katsoja häviää. Yleensä näin. Tekstin, sävellyksen ja soitinnoksen liitto on kertosäkeessä huumaavan hyvä. Aivan helvetin makea kokonaisuus. Tämä antaa odottaa uudelta Rakastavaiset -albumilta paljon ja itseasiassa varmistaa sen, että tulen tutustumaan kokonaisuuteen. Ainakin ensipuraisujen perusteella Sanni on ottanut askeleen takaisinpäin tarttuvien ja koukuttavien popkappaleiden maailmaan. Siihen maailmaan, jonka kiistaton taituri hän on aina ollut. Sanoituspuoli ei ole kertakäyttöistä vaan hienojen maailmojen ja näkökulmien aukaisua. Tässä seurassa (kaksi aikaisempaa esittelyä) Sanni ottaa paikkansa raikkaana tuulahduksena ja kestävämmän ilmaisun airueena. Myös luomutuotanto antaa toivoa siitä, että oikeat soittajat ja soittimet löytävät vielä tiensä takaisin valtavirtamusiikkiin. Olkoon muovituotantojen aika ohitse!