Hiihoi, se on marraskuu! Tuo vuoden paskimman kuukauden maineen saanut ajankohta on jälleen käsillä. Ja vaikka ruoho ainakin Pirkanmaalla edelleen vihertää, talvi taitaa olla tuloillaan. No, syytäkin on. Jos jotain täällä etelässä vihaa, niin sitä viiden kuukauden marraskuuta – pimeää, loskaa ja räntää. Kunnon talvi tai ei ollenkaan, se on mottoni!

Onneksi INDIEMAANANTAI lämmittää ja tuo valoa tähänkin päivään. Ja nyt ei muuten hehkuteta mitään taskulämpiä uudelleenversiointeja à la Vain elämää, vaan täysin autenttisia uutuuksia. Varaudu liikuttumaan, liikkumaan ja nauttimaan indieskenen helmistä, joita markkinavoimat eivät ole päässeet hiomaan tylsiksi. GO INDIE OR GO HOME!
Ota soittolista haltuun Spotifysta – tallenna, jaa ja kuuntele!
RauTamo - Tuulien matkaan
(säv. san. Kirsti Rautamo)
RauTamo – taiteilijanimen takaa paljastuu pitkän linjan musiikintekijä Kirsti Rautamo. Monipuolisella musiikillisella taustalla varustettu tekijä operoi monella saralla, ja suomenkielistäkin musiikkia on syntynyt jo tovi. Elektroakustisuus, äänimaisemat, sadunomaisuus ja luontovaikutteet mainitaan esittelyissä. Mielenkiintoinen ennakkoasetelma! Tuttuun tapaan artisti on itselleni uusi tuttavuus, mutta sitähän varten tässä seikkaillaan, että uutta kohdattaisiin.
Tuulien matkaan -kappale käynnistyy leijuvassa tunnelmassa, ja tuulenpuuska nappaa matkaansa hellästi. Toteutus nojaa herkkään äänimaisemaan. Piano ja jousisoittimet nousevat itselleni esiin, samoin hienot taustalaulu- ja kuoro-osuudet. Sovitus ei kiirehdi. Tarina on asetettu etualalle, ja soitinnus lepäilee kauempana maalaten tunnelmaa omalta osaltaan. Missään tapauksessa ei voida puhua yliajavasta tuotannosta; eteerinen maailma maalautuu hiljakseen tarinan taakse. Uskalletaan pysähtyä, ja rakennustapa on maltillista hirsirakentamista pikaisen elementtirakentamisen sijaan. Nyt ei tehdä niin sanottua bulkkirivaria vaan omaleimaisempaa ja pysyvämpää maamerkkiä. Maanantaiaamuun tällainen sopii hienosti: hartiat laskevat ja voi antautua kuuntelukokemukselle.
Tekstissä kantava teema on lähdön hetki ja toisesta luopuminen. Tulee tunne, että tässä puhutaan maallisen taipaleen päättymisestä: “Sait kerran täällä sä paljon rakastaa. Ja vaikka nyt lähdit, niin silti sä jäät”. Lyriikat tuovat eläväksi sen ajatuksen, että täältä poistuessaan jälkeen jää muistoja. Kuoleman jälkeiseen elämään voi kukainenkin liittää minkälaisia uskonnollis-filosofisia näkökulmia tahansa, mutta Keanu Reeves kiteytti asian vastaansanomattomasti: “Those who love us, will miss us”.
Tuulien matkaan kiertyy paljolti saman oivalluksen ympärille. Matka jatkuu, ja ne, jotka jäävät jälkeen, hakevat lohtua taivaan tähdistä ja sydämeen talletetuista muistoista. Omatkin laulutekstit pyörivät elämän rajallisuuden ympärillä, eikä aihe sinänsä ole vieras. RauTamo saa kuitenkin yhdistettyä syvällisen pohdinnan lähes hypnoottiseen musiikilliseen kudelmaan. Luontosuhde tarjoaa vertauskuvat tuulesta ja rannoista, joilla matka jatkuu.
RauTamo Instagram
Ira - Vain hullut selvii järjissään
(säv. san. Ira Mikkonen, Simeon Puukari, Jarkko Niiranen)
Ira eli Ira Mikkonen olisi voinut olla INDIEMAANANTAI-listalla jo aiemminkin. Suhteellisen nuoresta iästään huolimatta vyölle on kasattu jo kunnioitettava määrä meriittejä: julkaisuja löytyy vuodesta 2018 asti, The Voice of Finlandin finaalimittelöissä oltiin vuonna 2021, ja sen jälkeen on räjäytetty pankkia useammalla hitillä (Hei Tyttö, Keinukaruselli). Ja kaikki tämä ilman minkään major labelin Excel-laskentaa! Ira on ollut itselleni sellainen salainen suosikki jo Hei Tyttö -kappaleesta lähtien. Tykästyin ensinnäkin tietysti ääneen ja toiseksi sellaiseen ennakkoluulottomaan rock-vivahteeseen, jota tekeminen tarjoili. Ehkä oman suosikin nostaminen listalle on tuntunut vähän oudolta, mutta toisaalta eihän se Iran vika ole, että satun hänen musiikistaan ”salaa pitämään”.
Vain hullut selvii järjissään – no niinpä – toteaa uutukaisen otsikko. Matkaan lähdetään stomp-basarilla ja sähkökitaran koukuttavalla riffillä. Simeon Puukari tarjoaa tietyllä tapaa valtavirrastakin tuttuihin ratkaisuihin luottavaa tuotantoa, mikä ei sinänsä ole moite. Jos toimii, niin toimii. Ja kyllähän tämä toimii! Säkeistöt sykkivät eteenpäin ja kertosäe räjäyttää pankin. Ei kuitenkaan ylitse paahtaen, vaan antaen Iran äänelle sen viimeisenkin nosteen.
Teksti ja tarina heräävät eloon vastustamattomalla tavalla. Iran äänessä on sellaista aitoa tunnetta ja tarttumapintaa, joka onnistuu läpäisemään myös keski-ikäisen kantrilaulajan vuosia rakennetut suojamuurit. Kyseessä on tasapainoinen ja oivaltavalla tavalla raikas kokonaisuus. Se on ehkä valtavirtaisempi kuin monet muut INDIEMAANANTAISSA kuullut verrokit, mutta ansaitsee ehdottomasti nostonsa. Lopussa koukutellaan makoisasti, ja loppunostossa voi jo melkein kuulla Ruisrockin rantalavan.
Sanoitus asemoituu itselleni jollain tavalla samaan tematiikkaan kuin Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä tai jos haetaan vielä kauempaa niin Brucen Thunder Road: ympäristön paineesta välittämättömään rakkauteen. Antaa koirien haukkua: “Mä näen miten meitä katotaan, ja kuulen miten kylillä puhutaan” . Teksti toteaa oivaltavasti, että kaikkihan me ollaan hulluja, joten ei tässäkään rakkaudessa kannata selväjärkisyyttä tavoitella. Raukkaus tarjoaa pakopaikkaa ja eskapismia ja mielestäni Ira on löytänyt sellaista nuoruuden uhmaa ja toiveikkuutta uhkuvaa näkökulmaa, joka vetoaa myös meihin vähän varttuneempiin.
Olen minäkin heittäynyt ympäristön odotuksia ja normeja vastaan ja tehnyt syväsukelluksen tunne edellä. Teksti siis resonoi syvälle. Ja kun se kiedotaan tällaiseen korvamatokonvehtiin niin kyllähän tässä tekisi mieli lähteä taas naapureiden postilaatikkoja ajamaan kumoon. HEITTÄYTYKÄÄ JA ÄLKÄÄ ALISTUKO NORMAALIIN. Se on tekstin ydinajatus. Ira on kertakaikkisen hieno esimerkki siitä, että valtavirtaista musiikkia voi tehdä välttäen ne suurimmat karikot eli mitäänsanomattomuuden. Lisäksi on aiheellista kysyä, mitä major-levy-yhtiö voisi Iralle tarjota, kun homma onnistuu omillaankin näin hyvin. Kun sopparia tulee niin voi vain toivoa, että omaleimaisuus pysyy touhussa mukana. Niin vakuuttavaa on jälki indienä.
Ira Instagram
Anton V. Kivi - Tämän oven takana
(säv. san. Matti Virtanen)
Anton V. Kivi toimii Matti Virtasen alter egona musiikkijulkaisujen parissa. Virtanen itse on ansioitunut myös Indie Tampere -toiminnassa ja työskentelee Tesoman Musiikki -yrityksensä kautta bändi- ja artistipromootion parissa. Hän on siis todellinen monitoimihenkilö, jolla on sydämessään tilaa muidenkin tilanteen parantamiselle eikä vain oman hännän nostamiselle.
Aiemminkin INDIEMAANANTAISSA vierailleen artistin kiinnostavuus majailee erityisesti sanoitusten kantaaottavuudessa ja suoruudessa. Ongelmakohtia ei väistetä, vaan ne kirjoitetaan auki ja todetaan asioiden vallitseva tila. Valtavirrassahan tällainen loistaa poissaolollaan, ja ”musiikki ei ole politiikkaa” -lausunnot saavat toistuvasti omat kulmani kurttuun.
Tämän oven takana aukeaa soitannollisesti pelkistettyyn maailmaan. Akustinen kitara näppäilee kuviota, ja kosketinsoitin maalaa sävyjä rauhallisen minimalistisesti. Jos edellä haettiin Bruce-verrokkia, niin nyt mennään sitten enemmän Nebraska-linjalla. Tarkoitus ei olekaan tarjota soitinten pauhua, vaan riisuttu ja paljas lavastus, jossa pääosan saa itse teksti. Valot käännetään tarinaan, ja kuulija pakotetaan kuuntelemaan, ei vain kuulemaan. Tausta soi kuitenkin hienosti, ja matalalta muriseva jousisoitin maadoittaa soitantoa antaen sille tukevan soinnin.
Ja kun tekstille annetaan esityksen pääosa, sen pitää tietysti lyriikan lunastaa. Kyllä Kivi piirtääkin maailman, joka ei ole se kaikkein valoisin. Oven takana asuu isä, ja siellä on maailma, johon lapsella ei ole asiaa. Hienovaraisin sanakääntein kuvastuu tilanne, jossa kirjastohuone ja sen ovi toimivat isän alkoholismin fyysisenä tyyssijana: “tämän oven takana on hyllyssä kirjoja, ja piilossa niiden takana erilaisia pulloja”.
Teksti ei kuvaa nautintoaineiden väärinkäyttöä julkein sanakääntein, vaan nimenomaan ääriviivoja maalaten. Tunnelma on kuitenkin sellainen, että kyseisen oven haluaa pitää visusti kiinni. Ja kun tuota kirottua ovea katsellaan tekstissä nimenomaan lapsen näkökulmasta, siinä on voimaa, joka täyttää ääriviivat mustan sävyillä. Oma alkoholinkäyttöni päättyi 18 vuotta sitten, ja varsinkin tekstin viimeiset rivit siitä, kuinka kertoja ei halua saman oven taakse, resonoivat ytimeen asti.
Tärkeä aihe. Raskas teema. Mutta hienosti ääriviivoja piirtävä teksti, jonka kuvaston kuulija itse maalaa tahtomallaan sävyllä ja voimakkuudella. Kokonaisuus on pysäyttävä, eikä se tarvitse pysäytykseen mitään päälle liimattuja musiikillisia tehokeinoja.
Anton V. Kivi Instagram
Bad Valentines - November Shadows
(säv. san. Pekko Manzin)
Helsingistä ponnistava, punkia ja stadionrockia yhdistelevä, esikuvilleen tuopilliset tarjoava Bad Valentines oli jo tovi sitten herätellyt kirjoittajaa sillä, että uutta sinkkua pukkaa ulos. Pahoittelut viiveestä, mutta marraskuun alkuunhan tämä uusin sopii erittäin hyvin! Bändikään ei ole eilen perustettu, vaan jo tovi on tallattu ”huonojen ystävänpäivädeittien” merkeissä, ja indieskenessä on rymytty jo ennen sitä. Suomirock tekee tuloaan, ja erityisesti katurock tuntuu olevan nyt jollain tavalla renesanssin edessä. Hienoa!
”November Shadows” flirttailee nimellään hieman tunnetumpaan rockhittiin, mutta luulen, että kyseessä on tietoinen hatunnosto esikuville. Marraskuun varjot ovat konkreettisesti läsnä, joten räväkästi starttaava kappale ottaa tilan heti haltuun. Kitarat kirskuvat ja rummut tömistelevät tomikompilla niin, että jalat vipattavat välittömästi. Nyt ei ole sijaa sampleille eikä tietokoneilmaisulle: otetaan perusteet haltuun, leveä haara-asento ja kuulija otteeseen. Sovitus on perusosista rakennettu, mutta niin pitääkin olla. Soundit ovat kohdillaan, ja energia välittyy. Ei mennä sinne punkimpaan päähän, vaan maltetaan välillä pysäyttää ajo ja ponnistaa moottorit sitten uudestaan käyttöön. Taustalaulut ja kuorot tuovat sävyä ja hienoa stadionmittaa biisille. Levytettyinä biisit menettävät monesti sen livenä toimivan räyhäkkyyden, mutta tässä tapauksessa taltioinnissa on onnistuttu mallikkaasti. Miksauskin on tasapainossa.
Teksti tekee varjoista ystävän, eikä marraskuun pimeyskään ole enää vain kutsumaton vieras. Varmasti monelle tuttua yksinäisyyden tematiikkaa peilaavat lyriikat tarjoavat työkaluja tuon yksinäisyyden voittamiseen. Vaikka varjoista löytyvä ystävyys saattaa aluksi tuntua negatiiviselta, tulkitsen kertojan löytäneen niistä positiivisempaa voimaa: “I’m not afraid of being alone, 'cause I’m not lonely at all”. Mieleen ui Vesa-Matti Loirin haastattelussa esiin nostama ajatelma siitä, miten yksinolo ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Samaa teemallista näkökulmaa tuntuu teksti tarjoilevan. Unet tarjoavat lohtua, ja varjot ovat alati läsnä. Marraskuu on selvästi avainkuukausi kiteyttämään mielentummuuksia – niin monta mainintaa eri lauluista ui tästäkin kappaleesta mieleen. Bad Valentines tarjoilee tuohon kuitenkin ehkä hieman ymmärtävämmän ja toivorikkaaman otteen.
Bad Valentines Instagram
A.P. ja kapteenin lokimerkintä 2.11.2026
Promoa promoa ja promoa. Ehkä se itselleni vaikein osa uuden musiikin julkaisemista. Pitäisi somettaa ja olla näkyvillä. Taistella huomiosta areenalla, jossa katselijan keskittymiskykyä on sekuntien luokkaa. Ei ole helppo peli, eikä tule olemaan. Mutta kuuluu tähän peliin, joten tätäkin on tehtävä. Somekanavien seuraajat ehkä tietyllä tapaa huomaavat painopisteen muutoksen. Eli spämmiä tulee. Mutta toisaalta olen yrittänyt löytää jotain A.P.-maista kulmaa tähänkin asiaan. Koittakaa kestää mukana! Pari viikkoa ja uutukainen ulkona!
Ensimmäinen single uudelta levyltä tulee ulos 11.11., ja se kantaa nimeä Aamukahvin makuinen suudelma. Elämänmakuista tarinointia on luvassa – arjessa rakkaus näkyy pienissä hetkissä.
A.P. Salonen Spotifyssa
A.P. Salonen Instagramissa
Muista ottaa INDIEMAANTAIN- soittolista haltuun Spotifysta, tallenna ja jaa! Löydä uutta ja innostu uusista biiseistä. Muista myös tsekata meikäläisen kuulumisia somesta