On se maanantai taas. Ja sateiden jälkeen vähän syksyistä auringonpaistettakin lupailee Ilmatieteenlaitos. Mikä sen parempaa, kuin nauttia vielä lämmöstä vaikka El Nino ja sydäntalvi jo uhkaavasti alitajuntaa kolkuttavat. Oma levykin on taas edennyt askeleen kohti valmistumista. Sinkkujen ja levyn kansikuvat on tehty, odotetaan miksauksia valmistuvaksi (viimeiset piirrot) ja sitten masterointiin. Tämän jälkeen eka sinkku laitetaankin digiputkeen ja sitä myöten eetteriin kuultavaksi. Jännittävä syksy. Mutta jännittävä on suomalainen indiekenttäkin. Olen taas saanut ilahduttavasti yhteydenottoja koskien uusia indiejulkaisuja. Jopa niin paljon, että taas taitaa olla erityispitkä INDIEMAANANTAI -blogi tulossa. Siinä missä valtavirta tarjoaa kansalle puolivillaisia Vain Elämää -versioita ties kuin monetta tuotantokautta, suomalainen indieskene elää ja hengittää musiikkia. Älkää antako kaikenmaailman “supertuottajien” täyttää päätänne “kuinka tehdä listahitti” -saarnoillaan, vaan menkää rohkeasti kohti omaa ilmaisua. SE kantaa, ei algoritmin palvominen. Ja nyt sukelletaan taas uutuuksien pariin. Ota lista haltuun Spotifystä. Jaa, tallenna, tee jotain!
Aikio - Pisara
(säv. san. Rami Hentilä)
Aikion uusin Pisara -single vihjaistiin minulle kotisivujen ilmiantokaavakkeen kautta. Onneksi tuli lueskeltua taas sitäkin ja huomasin tämän uutukaisen. Ramihan on sillä tavalla tuttu mies, että olemme 2000-luvun alkuosiolla kohdanneet toisemme useastikin Rovaniemen yöelämässä ja sen ajan vilkkaassa bändiskenessä uineet (luetaan ryypänneet). Lappiin johtavat siis Raminkin juuret ja siihen suuntaan kumartanee myös uusimman bändin nimi. Aikio on perustettu vuonna 2024 ja suomirockin uudempaa linjaa edustava yhtye mainitsee esikuvikseen mm. HIMiä ja Uniklubia. Ollaan siis todellakin suomalaisen rock -musiikin eetoksessa kiinni. Ja kohti debyyttilevyä kovaa vauhtia.
Kappale starttaakin käyntiin särökitaroiden “juntalla” ja rumpu/basso-osaston hyvällä groovella. Soundimaailma on tummahko, mutta sopii kyllä genreen mainiosti. Muutenkin yhtyeen sointi kuulostaa tasapainoiselta ja on osattu ottaa mukaan sopivasti dynamiikan oppituntien antia. Soitinnokseen tuodaan vähitellen uutta ja mielenkiintoa pidetään yllä vaikka kappaleen alku rakennetaankin ns. perusmallilla. Kertosäkeessäkään ei liikaa paahdeta vaan annetaan Hentilän hoitaa lauluhommaansa niin, että ei tarvi yhtyeen kanssa kilpailla. Korvamatoaefektiä on sävellykseen saatu myös leivottua aimo annos. Suomirockin uutta aaltoa ja mielestäni musiikilliset puitteet ovat kunnossa ja sävellyskynässä on hyvä terä. Varmasti livepotentiaalia on vapautettavaksi asti ja muistaakseni Hentilä omaa sellaista karismaa, joka liekittää livenä yleisöä vielä piirun verran enemmän kuin levyllä.
Tekstissä peilaillaan mielestäni parisuhteen ongelmakohtia, virheiden hyväksymistä ja eteenpäin kulkemista. Hentilän kirjoitustyyli on ainakin tämän kappaleen kohdalle varsin abstrakti ja nojaa vahvasti kielikuviin. Se antaa luonnollisesti tulkintamahdollisuuksia kuulijalle, joka on pelkästään hyvä asia. Kertosäkeessä se “toisen syli” on lopulta se turvapaikka, jossa kertoja on suojassa. Tiettyjen parisuhteen epävarmuuksien pohtiminen ei tässäkään tarkoita sitä, että ero olisi se ensimmäinen vaihtoehto. Tietynlaisen kasvutarinan teksti muodostaa ja on raskaamman ja melankolisen kuoren alla optimistinen. Kokonaisuus on erittäin toimiva ja musiikillinen ilmaisu tukee tekstin tarinaa. Kyllä Aikiossa selvästi on potentiaalia ja Hentilän sävellyskynässä riittävästi terävyyttä ja radioaalloillekin sopivaa tartuttamiskykyä. Ei muutakin uutta albumia kohti ja keikkoja vyön alle!
Remmel & Rattlesnakes - Stars Align
(säv. san. Tomi Tajakka)
Jo aiemminkin INDIEMAANTAIN -sivuilla viihtynyt Remmel & Rattlesnakes on täällä uudella Stars Align -kappaleella. Tajakka toimii laulajana eräässä menestyneessä lokkiyhtyeessä, mutta ratsastaa Remmel - nimen alla tyylikkäästi americana (tai pitäisikö olla suomicana) lipun alla. Mielestäni ensisinkku paalutti hienosti “kalkkarokäärmeet” suomikantrin kärkisijoille. Myös Stars Align -kappaleesta aistii ensihetkestä lähtien, että Tajakka on jotenkin itselleen ominaisen ilmaisun äärellä. Niin pakottamatonta ja helpon kuuloista tekemistä. Ja tietysti vahva luomuviljelyn maku on alati läsnä. Maanläheistä. Varhaisperunaa ja voikastiketta. Uutuussingle luottaa edelleen maalailevaan ilmaisuun ja soundit ovat hienosti balanssissa. Ei kouhkata sinne tänne vaan on tehty sellainen soitinnos, jossa laulajan ja tarinan on hyvä kulkea eteenpäin. Soitto rullaa ja mikään ei hyökkää tarpeettomasti päälle. Etäälle ja kaikuihin kyllästetty tuotanto on mielestäni maukas ja tyylitajuinen. Siellä täällä korvaan tarttuu sellaisia herättäviä elementtejä, että sinänsä melko “yksinkertainen” sävellys ei muutu tylsäksi. Soitanto kuljettaa perille ja antaa Tajakan hoitaa laulutontin ja tarinankerronnan. Hienot taustalauluelementit ansaitsevat erityismaininnan.
Kappaleen teksti asemoituu myös oivaltavasti jonnekin eskapismin ja elossa olemisen kaipuun välimaastoon. Kertoja-minä katselee nykytilaansa ja mennyttä melankolisten lasiensa läpi. On kiinnisaamisen vaikeutta, päivät rullaavat, ja koetaan ulkopuolisuuden tunnetta. Kaiken sen keskellä toteamus, että ei tässä paljoa itseasiassa tarvita: joet virtaavat, aamutaivas odottaa aurinkoa, joka vierähtää hetken radallaan. Ja tietysti toive siitä, että ne tähdet jossain kohtaa linjautuisivat ja elämä tuntuisi elämältä. Ei tämän niin vaikeata tarvitse olla. Lopulta viimeinen kertosäe antaa kokonaisemman resoluution, kun vierelle kaivataan sitä toista ihmistä, jolle uskoutua ja johon nojailla. Kertakaikkisen tunnelmallinen teksti, joka ympäröivän musiikillisen maiseman kanssa kietoo kuulijaa mukaansa. Jos syysiltoihin joku musiikki sopii niin tässä on kyllä vahva ehdokas. Ilta-aurinko, kuppi kahvia ja katsellaan horisonttiin laskevaa aurinkoa. Remmel & Rattlesnakes toimittaa mallikasta suomalaista juurimusiikkia, jolle soisi laajempaa kuulijakuntaa. Toivottavasti livenä pääsee joskus kuulemaan.
Remmel & Rattlesnakes Instagram
Edit - Syyskuu
(säv. san Edit Viljamaa)
Edit -artistinimen takana operoi Edit Viljamaa ja vihje uudesta Syyskuu -kappaleesta tuli suoraan Instan DM:ään (slaidasi DMää sanoisi nuoriso). Alustus lupasi melankolista indiepoppia ja jousisoittimien sävyttämää pianoballadia. Ja toden totta. Nykypäivään epäsovinnaisesti Edit -uskaltaa uida uudella kappaleella sisään rauhassa ja tunnelma edellä. Äänisuunnittelijan tausta varmasti näkyy siinä, että taustassa piano ei vain soita perusraitaa vaan värittäen mielenkiintoisesti kaikuisaa taustaa. Samoin kuin jousisoittimetkin. Maalaustapa on erittäin tunnelmallinen ja täyttää kuuloaistin löytämisen riemulla. Aivan kuin nurkan takana odottaisi kokoajan jokin elementti, joka yllättää. Tunnelma on kappaleessa käsinkosketeltava eikä ole tarpeen kiirehtiä. Viulu, kontrabasso ja piano muodostavat pyhän kolminaisuuden ja neljännen elementin tuo Editin todella hieno lauluääni ja tulkinta. Herkkyyttä ja kaipausta. Tekstin tulkintaa ei jätetä läpiluvuksi vaan tekstin tarina myös kuuluu äänessä. Hienoa työtä. Soitinnos on malliesimerkki siitä, että UMK -hittejä jahtaava suomalainen valtavirtamusiikki on menettänyt lähes kokonaan seikkailunhalun ja löytöretkielementit tekemisestään. Edit uskaltaa antaa kappaleen neljän minuutin mitan rakentua mittaansa vähitellen ja odottaen ja kuulijalle asetellaan polulle kiviä, joita pitkin löytää uutta ja yllättävää. Todella mallikas sävellys ja sen toteutus.
Kappaleen tekstissä puhutaan aikaansopivasti syyskuusta ja sen mukanaan tuomasta kaipuusta. Jonkinlaisessa eron hetkessä tuntuu kertoja elävän. Irti pitäisi päästää, mutta yksinoleminenkaan ei ole hyvä vaihtoehtoa. Tippuvat lehdet ovat muutoksen vertauskuva ja kertoja kaipaa sadetta ja toivoo lähtijälle hyviä hetkiä. Menneestä irtipäästäminen ei ole helppoa ja kertojan on tunnustettava, että sitä toista tulee mietittyä liiankin usein. Hieno tarina ja teksti, josta Viljamaan laulutulkinta repii irti kaiken ladatun tunteen. Herkkää ilmaisua, joka täydentää tekstin tunteen täydellisesti. Harvoin uskalletaan olla näin aitona ja säilyttää lauluilmaisussa inhimillisyys ja tunne näin paljaana. Jos aiemmassa kappaleessa katseltiin toiveikkaana ilta-aurinkoa niin Syyskuu tarjoaa sitten sadetta ja puhdistautumisriittiiä sekä menneiden aikojen painoa. Osaajat osaa ja Viljamaa on EDIT-artistiminällään todella mielenkiintoisella tiellä. Maukasta niin maukasta. Ja somen perusteella artistilla on myös visuaalinen puoli hallussa. Paketti on siis täysin valmis poimittavaksi, jos joku levy-yhtiön setä tai täti uskaltaa sovinnaisuuden linnakkeesta irtautua löytöretkeilemään.
Edit Instagram
Tero-Petri, Korvaamattomat - Vuodenajat kasvoilla
(säv. san. Tero-Petri Suovanen)
Turkulainen T-P. Suovanen on Spotify-bion mukaan suomenkielisen vaihtoehtorockin uranuurtajia, ja voin myöntää musiikillisen sivistykseni tason, kun kerron, että ei ole harmainta aavistustakaan, kuka mies on. Tämä kertoo siis täysin minusta. Puolustukseni kerron, että olen operoinut lähinnä ulkoimaisen juurimusiikin parissa koko varhaisaikuisuuteni. Limonadi Elohopea:ssa vaikuttanut Suovanen on nyt liikkeellä sooloartistina ja taustalla soi Korvaamattomat yhtye. Uusin sinkku: Vuodenajat kasvoilla, käynnistyy kaihoisan jousisoittimen sävelin, yhtye soi kaipuuta muutenkin. Seesteistä ja tasapainoista on soitanta. Ja luomuote on tässäkin vahva. Mennään ns. oikeilla soittimilla ja soundi on ilmava. Hienosti on saatu soittimet toisiensa lomiin sopimaan. Jousi hoitaa sooloilut ja piano seuraa mallikkaasti. Ei tässäkään sovituksessa turhaa mäiskitä menemään. Osataan antaa kuulijan matkata rauhakseen mukana eikä wallofsound-tempuista ole tietoakaan. Väliosa raikastaa kulkua kuin pieni puro metsäpolulla. Jotenkin tulee vahva luontofiilis tästä biisistä. Reppuselkään ja lepikkoon. Harras ja lähes hauras sovitus kuljettaa tekstiä vienosti eteenpäin tukien ei päälle talloen.
Säästä puhumisen tavasta - alkunsa saanut lauluteksti peilailee vuodenaikoja ja niiden vaikutuksia ihmiseen. Tekstissä vuodenajat myös kertovat ihmisen elämänkulusta ja siihen liittyvästä kasvusta ja tunteista. Tietynlaisen luopumisen tuska on tekstissä alati läsnä kuten myös ikuisen kiertokulun kuvaaminen. Ehkä tässä elämäänsä katselee taaksepäin matkansa päähän päässyt keskushenkilö, jolle tämä vuodenaikojen kuluminen ja niiden vaikutuksien arviointi ja sisäistäminen alkaa viimein aueta. Yhden päivän aikana käydään läpi mennyt ja valmistaudutaan viimeisiin hetkiin. Jos soitinnos on hauras niin on myös teksti. Käsi kädessä musiikin kanssa kulkeva teksti pitää pureskella ja sisäistää. Se ei aukea kertakuuntelulla. Se myös aiheuttaa mietintää, mikä on aina ansio. Jotain vähän Putromaista tavoitan tästä itse ja postikorttimainen kuvaus on elävänäinen ja selvä. Ei helpointa tekstiä eikä tarvitse onneksi ollakaan tässä kontekstissa. Jätetään ne höpöhöpö-hokemat UMK-kisoihin.
Tero-Petri Instagram
Grön - Kristallipallo
(säv. san. Otto Nyyssölä)
Tamperelainen Grön -artistinimellä operoiva indietekijä on jo vanha tuttu. Nimittäin aiempi sinkku pääsi soittolistanostoksi tovi sitten ja nyt kun artisti mainosti uutta Kristallipallo-singleään oli jo haisu, että kannattaa ottaa kuunteluun. Tässä välissä Grön on nostettu YleX- nosteessa artistiksi ja radiosoittoakin ovat aiemmat sinkut saaneet. Eli selvästi poreilee hyvään suuntaan. Ja artisti on saanut taustalleen täysmittaisen bändin ja eka keikkakin on juuri soitettu. Hyvältä vaikuttaa. Kristallipallo lähtee soljumaan eteenpäin kaikukitaralla maalaten ja imaisee mukaansa rumpujen startatessa imuisan komppinsa. Bassosoundi on kyllä hieno ja soittolinjat mannaa. Jotain varovaisesti kasaria aistin sovituksessa ja äänimaailmassa. Sana leijunta tulee mieleen erityisesti kappaleen kertosäkeestä. Muutenkin tunnutaan olevan kokoajan jalat kevyesti irti maasta. Hienoa soundimaailmaa onnistuu Grön jälleen rakentamaan ja todella omanlaatuista. Vaikea löytää verrokkia, mutta ehkä jostain brittipuolelta löytyisi maailmalta referenssejä. Tuotanto ja sovitus on tasapainoinen ja rehevä. Se ei silti koreile turhaan vaan osaa pysyä lavasteena tuoden lisäarvoa eikä ottaen pääosaa laulajalta tai tekstiltä. Saksofonisoolokaan ei kuuloista juustoiselta. Suomalaisessa indiekentässä en ihan samanlaista tekijää löydä ja otaksun, että tälle musiikilliselle soundille on tilausta livenä. Maistuvaa soitantopolitiikkaa.
Tekstipuolella mennään rakastumisen ydintunteiden pariin. Epävarmuutta ja uuden edessä pelkäämistä. Eihän me uusiin suhteisiin ilman painoalastia lähdetä ja mukana tuotu painolasti saattaa ollaa liikaakin. Kappaleen eka säkeistö maalaa juuri tuota ensimmäisen tutustumisen kaksinaista tunnelmaa. Huumaa, johon sekottuu pelkoa kestämättömyydestä. Kertosäe tarjoaa resoluutiota ja kertoja-minä toteaa, että se vastalöytynyt henkilö näkyy “kristallipallossa” eli tulevaisuuteen katsotaan jo vahvasti. Hienon tarinan on Grön osannut tekstiin asemoida ja vaikka tällainen keski-ikäinen möhömaha ei nyt ihan vasta ole vastarakastumisen tunteita kokenut, niin kyllä tämä edelleen resonoi ja pystyn samaistumaan. Ja biisin viimeisissä sanoissakin elävän epävarmuuden pystyy aistimaan. Grön osaa hommansa tekstipuolella ja pystyy kertomaan tarinat uskottavasti. Laulusoundi on miellyttävä ja se on osattu pitää ihmisen kuuloisena. En voi povata kuin hyvää tulevaisuutta tälle combolle.
Eevi Korento - Junamatka Lahdesta Herralaan
(säv. san. Heidi Perkkiö)
Hollolasta kajahtaa, nimittäin Eevi Korento (Heidi Perkkiö) ilmestyi myös instan -viestiosioon ja kertoi, että on julkaissut uutta musiikkia. Ei ole Eevikään minulle ennestään tuttu, mutta nythän on hyvä tutustua tähän kuorolaulusta ja musikaaleista taustan omaavan artistin ilmaisuun. Sinkkuja on julkaistu jo 2024 alkaen, joten ihan ensimmäistä pensselinvetoa ei indiekanvaasille olla vetämässä. Laulun perusajatuksena on ollut kuvata kaikki välipysäkit laulun nimen välisellä matkalla. Mielenkiintoinen premissi. Ei muutakuin astutaas junaan. Herrala on siis taajama Hollolassa eli ollaan lauluntekijän kotikunnailla. Jämäkällä rock-kitaralla ja slidesoololla startataan radalle. Tymäkkä aloitus ja kitarat rutisevat mallikkaasti koko matkan. Soundipolitiikka on maukasta ja kyllä tässä jalka alkaa välittömästi väpättämään. Kappale uskaltaa myös irtautua perusilmaisusta ja prechoruksessa leijaillaan vähän hippihommissa ennen kuin kertsissä taas palataan rockmaisempaan iloitteluun. Kitarahommia hoitaa muuan Devil Virtanen ja ainakin slidemaisemoinnista erityispisteet. Tuotanto toimii hienosti, juna kulkee lähtöpisteestä neljän minuutin mittaisen matkan mallikkaasti. Soittimet kuulostavat soittimilta ja homma rullaa. Ei rock -kappaleessa tarvitse paljon muuta ollakaan. Kitarasoolokin ottaa paikkansa. Perinnetietoista, mutta hyvin tehty. Löytyy myös sellaista Eevi Korentomaista omaperäisyyttä, että ei mene ihan menneiden jälkien perässä hiihtelyksi.
Kappaleen Lahti-Herrala -väliasemia luetteleva hieno ennakkoasetelma kantaa. Ei olla ns. pelkkiä maisemia katsomassa vaan Korento maalaa kuvaa muuttuvasta Suomesta, jossa viimevuosikymmenet ovat karsineet väliasemia ja muuttaneet ikkunasta heijastuvia näkymiä. Tarina vie kertojaa mummolaan vahdittavaksi 60-luvulla ja väliasemia riittää. Toisin kuin nykyään. Hienoa maaseutukuvausta ja ajanpyörän vääjämätöntä muutosta. Ei aika mennyt enää palaa. Oliko ajat paremmat paha sanoa, mutta ainakin toisenlaista. Korento onnistuu kuvaamaan suomalaisen maaseudun ja yhteiskunnan muutosta pienimuotoisin sanamuodoin mutta elävästi. Junamatkan konkreettiset muutokset alleviivaavat isompaa kuvaa. Hieno teksti. Kertakaikkiaan. Ja jälleen sellainen aihe, jota valtavirtamusiikissa ei heti kuule. Oivaltava ja omakohtainen näkökulma. Kun teksti saa ympärilleen juurekkaan rock-kuosin on kyseeessä mallikas indiesuoritus. Mahtavaa.