Viikot lentää eteenpäin sellaista vauhtia, että ei meinaa keski-ikäinen möhömaha perässä pysyä. Maailmalla jytisevät taas ohjukset ja koko maailma on yhden oranssipäisen despootin oikkujen vietävänä. Öljy loppuu, korot nousevat ja pörssit laskevat. Sellainen on ihmiskunnan hullu historia, joka tuntuu toistavan itseään vuosikymmenistä ja -sadoista toiseen. Keskiössä tuntuu aina olevan eliitti, jonka mielitekojen pelinappuloina meitä muita muurahaisia pidetään. Mutta eihän me tietenkään tästä masennuta vaan heittäydytään indiemusiikin vietäväksi täysin palkein. Ehjätköön laadukas musiikki meidät tänäänkin. Indiemaanantai on toivon lähettiläs. Jos ei muun toivon niin markkinavoimista vapaan musiikin toivon. Alla soittolista Spotifyssa:
Juha-Matti Paska - Niin kuin ei olis huomista (albumi)
Hyvin hyvin harvoin enää tässä iässä tulee sellaisia musiikillisia kokonaisuuksia vastaan, että niitä kuunnellessa herää niin syviä tunteita, että täytyy ääneen nauraa, itkeä, riemuita ja herkistyä. Mutta nyt on näinkin käynyt. Nimittäin jo tovin seuraamani (ja indiemaanantaissakin aiemmin esittelyssä ollut) Juha-Matti Paska (Heikki Ranta alter ego) lykkäsi ulos täyspitkän albumin Niin kuin ei olis huomista. Ja se on vuoden albumi!!
Koska kaikki tapahtuu suhteessa ympäröivään maailmaan kerrotaan taustaa sen verran, että olin “sivistänyt” itseäni mm. Isac Elliotin uusimmalla levyllä, jonka pintaliitoa ja todella kyseenalaista naiskuvaa viljelevät sanoitukset saivat meikäläisen lähes epätöivon valtaan. Siihen musiikilliseen tyhjiöön iski J-M Paskan uusin kuin kirkas merkkivalo. Musiikillisen toivon majakka, joka loistaa sekä musiikillista, että lyyristä raikkautta ja uskoa siihen, että meillä on tekijöitä, joille raha ei ole tärkein ohjaava tekijä ja joilla oikeasti on kyky viiltävän tarkkanäköisesti laulaa muustakin kuin stadin yöstä tai siitä, kuinka on mimmii ja massii.
Juha-Matti Paska on ansiokkaan musiikintekijän Heikki Rannan alter ego. 26-vuotias väliaikaistyötön Alppilasta. Ranta on tehnyt ansiokasta “Tehdään biisi niin kuin..” -sarjaa Youtubessa. Ja olen missannut kyseisen ilmiön kokonaan. Tutustuin nyt jälkikäteen videoihin ja ne ovat viihdyttäviä ja taitavasti tehtyjä kokonaisuuksia. Mutta kun Juha - Matti Paska räväyttää Niin kuin ei olis huomista -levyn alkusanojen jälkeen ensimmäisen Sitä itseään - kappaleen käyntiin sanoilla: “Äiti kysyi pitäiskö olla susta huolissaan, kun tällä pojalla rock n roll ja kusta suonissaan” olin myyty. Popahtava punk-kuorrutus ja hienosti itseironinen, mutta viiltävän satiirinen avauskappale on nerokas teksti mieheltä, joka tietää, että hänellä on sanottavaa eikä hänen musiikkinsa ole sitä itseään. Tekstin kertoja tuntuu kuittailevan musiikkibisnekselle, päätöksentekijöille, pintaliitokuuntelijoille, sekä toteavan yksinkertaisen totuuden: musiikin tehtävä on avata artistista jotain ja tarjota se maailmalle - ei laskelmoida excelissä tuotto-odotuksia.
Koko levy on musiikillisen riemun juhlaa, jonka punk-kuoren alla asuu monipuolista musiikkia ja nerokkaita tekstejä, joiden riimirakenteiden kannattelemat tarinat naurattavat ääneen ja herkistävät kyynelien partaalle. Lohtulaulu avaa kyynelkanavia kuvailemalla tämän maailmanajan kovuudessa kamppailevia ihmisiä, jotka hakevat sitä jaksamista eri tavoin. Ja osansa saavat kulutusjuhlat, uskonto, nautintoaineet ja jatkuva maailmanlopun uhka. “Mitähän jäljellä huomenna, voikukkaset ja kuolema”. Unohtamispäivä - sukeltaa juomakulttuurin ja suomalaisen mielenmaiseman syvään päähään. Tarkka palleaisku, jossa aihetta ei siloitella yhtään. Alkoholinhuuruinen eskapismi ei synninpäästöä saa. Pummi -kappale kätkee hyväntuulisen sovituksen alle, surullisen ja varsin Ismo Alanko -henkisen, näkemyksen yhteiskunnan vähäosaisten arjesta. “Eihän töihin noin vaan mennä” - kertoo terveiset myös päättäjille. Pyhimys, tuutko fiittaan? - pistää keskisormen pystyyn suomalaiselle musiikkikentälle ja sen “lainalaisuuksille”. Missä on kiintiöräppäri? Heikinkatu - on tarkkaa yhteiskuntakritiikkiä, jossa osansa saavat erilaiset ideologiat ja niiden ääri-edustajat.
Painutaan vittuun baby (tästä saisi hyvän fanipaidan) kuvaa viiltävän tarkasti muuttuvan kaupunki - ja maailmankuvan vanhoja rakennuksia ja arvoja repiviä myrskyjä. Born to run -hengessä eskapismia jonnekin parempaan: menneeseen tai utopiaan. Kappale kauneinta somea on aivan helvetin hyvä kuvaus tästä sosiaalimedianmatrixista, jossa nykyään eletään. Tekoäly vie taiteesta inhimillisyyden ja kaikesta tulee “ykköstä ja nollaa”. Tämä sanoitus pitäisi laittaa jokaisen peruskoulun seinälle ja käydä läpi siinä esilletuotava yhteiskuntakriitiikki. Natsikansa tulee- kappale ei selittelyjä tarvitse. Siinä missä Pete Parkkonen ja Linda Lampenius toteavat lammasmaisesti “musiikki on vain musiikkia” Juha-Matti Paska potkaisee oikeistovoimia hampaisiin. Niin kuin pitääkin. Ei rakkauslaulu - on nerokas teos, rakkaustarina, jossa on surullinen pohjasävel. Tarkempi esittely täällä. Kuolemani biisi - on kuin Isac Elliot, jos Isac Elliot oikeasti olisi se hahmo, josta laulaa. Nimittäin tällaista biisiä ei voi kirjoittaa jos nautintoaineet eivät ole laajasti nautittuna tuttuja. Minä tunnistan kuvauksen. Sattuneesta syystä. Kuvaus on aito eikä päälleliimattu. Juha-Matti tietää mistä puhuu. Kaikki päättyy (niin myös tämä levy) on levyn kiteyttävä päätös sekä musiikillisesti, että tekstin puolelta tehtävä summaus. Kerrostaloasunnon sisälle sijoittuva, kertojan lopunajan kamppailua kuvaava kappale on kuin realistinen Juha Tapion Mitä silmät ei nää. Sillä erotuksella, että tässä ei juurikaan tarjota keinotekoista valoa ja toivoa. Läpi levyn seilannut parisuhde saa lopullisen pisteensä. Mutta taide tarjoaa viimeisen oljenkorjen. Se antaa tekijälleen ne viimeisen mahdollisuuden siivet ja loppukaneettina “mä avasin mun sielun ja jengi sanoi vittu mitä paskaa. Tää on sitä paskaa” on täydellinen lopetus. Tätähän taiteen pitäisi olla. Oman itsensä avaamista ja omien tunteiden, ajatusten, pelkojen ja haaveiden aukaisua vailla laskelmointia siitä tuleeko tästä, kuinka paljon euroja tilille.
Juha-Matti Paska lainaa isoilta nimiltä (Hector, Syrjä, Nurmio, Juice, Hanhiniemi etc), mutta tekee niin omanlaistaan tekstiä, että sille on pakko nostaa hattua. Musiikillinen ilmaisu ei tunnista rajoitteita eikä arastele olla yllättävä ja omaperäinen. Olen kuunnellut tämän levyn yli kymmenen kertaa. Itkenyt, nauranut, iloinnut, masentunut. Olen yllättynyt ja saanut toivoa. Olen sammuttanut kynttilän ja sytyttänyt sen taas. Levy ei päästä irti. Se vaatii uusintakuunteluita ja tarjoaa uusia löytöjä joka kerta. En saa levyn hyvyyttä kirjattua auki tässä ylipitkässä esittelyssä. Enkä tee sille oikeutta. Teeman mukaisesti tämäkin esittely on sitä itseään. Eli paskaa. Mutta se olkoon nyt jonkinlainen merkki siitä, että Heikki Ranta on onnistunut jossain, missä harvoin onnistutaan: tarjoamaan keski-ikäiselle kyyniselle puupäälle syyn jatkaa loputonta musiikillista löytöretkeään. Koskaan ei tiedä mistä ja minkälaisessa hahmossa, uusi musiikillinen suuruus eteen ilmestyy. Tämä oli mestarillinen näyte. Tämä on mykistävä levy.
Halava feat. Mari Palo - Kun sinä lähdit
(säv.san Minna Miettinen)
Musiikki elää hetkissä ja sellaiseen hetkeen tiivistyi Halava:n ja Mari Palon yhteiskappaleen Kun sinä lähdit kuuntelukokemus. Olin nauttimassa ansaittua iltapäiväkahviani ja katselemassa ulos ikkunasta ulkopuolella tuloaan tekevän kevään etenemistä, kun Instagramin DM:ään ilmestyi Minna Miettiseltä viesti, jossa oli linkki kappaleeseen. Kuulokkeet korville ja vietäväksi. Ja millaisiin tunnelmiin Miri Miettisen luotsaamaa bändiensemble laulajanaan Mari Palo minut vei. Kuuntelin silmänurkat kosteina ensinnäkin loputtuman kauniisti soivia akustisia soittimia, Mari Palon mykistävää tulkintaa mutta myös ansiokasta tekstiä, jossa kevään lisääntyvä valo saa vastakohdakseen myös vanhasta luopumisen varjoisat tunnelmat. “Tänään alkaa kevät” saa aivan toisenlaisen merkityksen kun samalla katselee ulos kevättä omasta ikkunastaan. Ja kertojan sisäinen kamppailu valon ja varjojen kesken saa omakohtaista tarttumapintaa.
Tangohan tämä on. Mutta en haluaisi lukita sitä mihinkään “tangomarkkinat" -kategoriaan. Musiikin lukitseminen karsinoihin ei yleensäkään ole muuta kuin jonkinlaista sisäistä järjestämisen tarvetta. Tämä on hyvää musiikkia, jossa autenttisuus huokuu jokaisesta osa-alueesta. Teksti on hieno kuvaelma, solistin laulu kantaa ja välittää tunnetta ja ympäröivä orkesterointi ja sovitus ymmärtävät dynamiikan ja ilmaisun herkkyyttä. Kuuntelin ensi-istumalta kappaleen monta kertaa ja taisin Minnalle vastata heti että tämä on täydellinen kappale. Ja niin se onkin. Se on huippuunsa viritettyjen ja taidokkaiden soittajien ja solistin summa. Summaus, jossa teksti ja tunne kantavat alusta loppuun. Ei kertakäyttöistä vaan kestävää. Siinä soi suomalaisen tangoperinteen parhaat puolet, mutta myös uudet ajat ja sen parhaat ilmentymät. Miri Miettinen on saattanut soolourani käyntiin miksaamalla ensimmäisen Se menee aina niin -sinkkuni. Enkä tietysti voi siitäkään liikaa häntä kiittää. Aitous ei petä. Sitä tulisi vielä enemmän vaalia ja antaa sille huomiota. Koska näitä tekijöitä ei Suomessakaan liikaa. ole.
Halava Instagram
Mari Palo Instagram
Harri Hautaniemi - Koko maailma
Harri Hautaniemen nimen tietää moni, mutta myös yhtälailla voisi sanoa, että hän on vielä suomalaisen musiikkitaiteen kentällä harmittavan vähän tunnettu. Takana on kuitenkin jo äärettömän pitkä ura, tangokuninkuus ja Hurma-yhtyeen riveissä varmaan miljuuna keikkaa. Ja suomalaisessa mittakaavassa herra Hautaniemi on myös häkellyttävän lahjakas moniosaaja. Konserttipianisti, multi-instrumentalisti, laulaja ja näemmä myös aivan vitun hyvä säveltäjä. Tunnen Harrin, mutta emme anna sen häiritä. Hän on myös lyhyen livetapaamisen perusteella mukava ja rantaleijonan vartalolla varustettu unelmavävyn näköinen herrasmies. Saatte varmaan kiinni, että Harri on kova luu.
Tangokuninkaana Harri sai mielestäni tarpeettoman kovaa kritiikkiä “ei ole Olavi Virta” -tyyppisestä äänestään. Asetuin jo silloin Harrin puolelle miestä tuntematta ja ihmettelin, että mitä kyseinen lause edes tarkoittaa. Edes Olavi Virta ei kuulosta Olavi Virralta. Tangomarkkinat tarvitsee uudistumista ja tangoa voi tulkita monella äänellä. Kiistatta yksi kisojen lahjakkain muusikko koskaan. Piste. No varmasti palautteella oli vaikutuksensa ja tietyllä tavalla uskon, että tangovuosi oli Harrille pettymys. Onneksi mies ei lannistunut vaan iskee pöytään niin tyylipuhdasta suomisoulia, että takavuosien osaajat Sami Saari, Aki Sirkesalo (rauha hänelle) ja Veeti Kallio kumartaisivat syvään.
Oikeat soittimet ja bändigroove. Tarvitseeko muuta? No ei todellakaan tarvitse. Vastustamaton imu. Käsittämätön soitanta puhaltimineen, kitarasooloineen ja rumpalin hienojen tomtom- vatkauksineen on jotain mitä suomimusiikki kaipaa. Oppia saisi moni eturivin popparikin ottaa. Esim. Mirellan liveyhtye tuottaa samanlaista autenttista menoa, mutta levylle valitaan sitten ne muoviset taustat. Miksi? Harri Hautaniemi tarjoaa opetustuokion kaikille Emma-gaalassa pokkuroiville “huipputuottajille”, joiden tuotokset ovat suurelta osin tuttua ja turvallista soundipankkia ja samplea. Oikeat soittimet tuovat mukaan sen puuttuvan tekijän. Kannattaisiko kokeilla. En usko että tämäkään toteutus nyt niin merkittävästi enemmän maksoi. Lopputulos on kuitenkin nykymusassa niin edukseen erottuvaa, että toisaalta hinnallakaan ei ole merkitystä. Harri is back! Vaikka ei liennyt koskaan poissa ollutkaan. Viimeistään nyt on selvää, että myös pop-taivaalla on kohta yksi todellinen osaaja lisää.
Soittolistanostot:
Holmala - Pitkospuut
Valkea - Maailman äänet kertovat tuhosta