SE on nyt valmis!
Levy on nyt masteroitu, masterit hyväksytty ja odotellaan enää lopullisia tiedostoja, jonka jälkeen naputellaan ne jakelijan digipalveluun kieli keskellä suuta ja sen jälkeen ne ponnahtavat määriteltynä julkaisupäivänä kaikkiin (edelleen artistia riistäviin) digipalveluihin. Ja tietysti myös kotisivulle levy tulee kuunneltaviin ja ostettavaksi. Todennäköisesti vielä hiukan ennen kuin digipalvelut säntäävät striimejä kahmimaan. No aika näyttää, miten julkaisun yksityiskohdat määrittyvät.
Julkaisupäivä on lokakuun puolivälissä. Tämä johtuu siitä, että jos/kun haluaa kappaleen esimerkiksi Spotifyn -toimitetulle listalla niin se pitäisi tarjota noin 4 viikkoa etukäteen. En tiedä haluanko. Olen saarnannut (turhaan) Spotifyn huonoista puolista, mutta tuntuu vaikealta irtautua kokonaan. Pitäisi kyllä tehdä asian suhteen enemmän ja tietoisempia päätöksiä. Mutta pikkuhiljaa. Sentään nyt on kotisivuväylä auki tiedostaville kuluttajille.
Levyn nimi on Jälkeen surutyön, se mitä levyn nimen taakse kätkeytyy selviää tietysti levyä kuuntelemalla. Ennakkoon voin sanoa, että se on toivorikas levy, jossa laulujen teemat vaihtelevat, mutta josta löytyy myös punaista lankaa seurattavaksi. Debyytti on osista koottu, koska matkan aikana ei ollut pitkään aikaan edes tavoitetta tehdä täysipitkää levyä. Lähdin soolouralle kahdella (Burnilta perityltä) kappaleella, joista puuttuivat suomenkieliset tekstit. Ja kun lauluja alkoi Lepistön hiivittyä elämääni syntyä, jossain kohtaa selkeni, että näistä saisi levyn. Ja hyvän sellaisen.
Kymmenen biisin kokonaisuus, joista 5 on ennen julkaisematonta. Moni “tietäjä” varmaan sanoisi, että pitäisi julkaista vielä enemmän sinkkuja levyltä niin, että levy ei juuri uutta tarjoaisi. Olen asiasta toista mieltä ja teen tietysti itsenäisenä artistina niin kuin parhaaksi näen. Teen vastaisuudessakin kokonaisuuksia enkä yksittäisiä pistokokeita menestyksen ja viraaliteetin virtaan. Nyt, kun eka kokoelmateos on julki, yhtenäisten kokonaisuuksien rakentaminen lienee helpompaa. Ainakin tietää, että levynteko on mahdollista. Tosin lupasin Teemu Aallolle tehdä enää yhden EP:n.
Mitä toivon levyltä. NO tietysti toivon, että mahdollisimman moni sitä kuuntelisi. Se on keski-ikäisen, keskivartalolihavan kantrilaulajan debyyttilevyksi oivallinen teos, josta löytyy varmasti tarttumapintaa monelle. Teemat ja näkökulmat ovat tietyllä tavalla universaaleja, mutta se ei tarkoita, että ne eivät ole henkilökohtaisia. Kyllä levyssä omia tuntoja, henkilöhistoriaa, iloja ja suruja käsitellään. Mutta Lepistön avulla teksteihin saatiin myös enemmän kerronnallisuutta ja laajempaa kosketuspintaa. Levy ei jää siis pelkäksi sisäpiirivitsiksi. Kuuntelijoiden lisäksi toivon tietysti, että levy jollain tavalla saisi ansaitsemansa huomion, koska se ei (subjektiivisesti) arvioiden ole tämän vuoden huonoin julkaisu. Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen, Esa Elorannan ja muiden laulaja/lauluntekijöiden jäljissä astellaan, mutta omalla soundilla ja omilla jaloilla. Huomiotaloudessa tuotteen laatu ei tietenkään ole tae mistään. Pitäisi pelata huomiopeliä. Valitettavan huono on oma pelikirja aina tuolla osastolla ollut.
MUTTA, iloitsen jo siitä aikalailla, että tämä levy on valmis. Kuvasin äänityksien ja miksausprosessin jälkeistä ulospuhallusta aikaisemmin blogissa. En nyt sano, että luovutin kalkkiviikoilla, mutta jotain hetkellistä henkistä taantumista tapahtui siinä kohtaa, kun kappaleet olivat masterointiin lähdössä. Ei löytynyt intoa ottaa viimeistä askelta. Ja jotenkin oma mieli meni jo seuraavien biisien ja uusien löytöjen parissa. Onneksi tämä levy EI jää pöytälaatikkoon ja maaliviiva on nyt käytännössä ylitetty. Levy sopii myös hyvin syysiltoihin, joten julkaisuajankohta lienee sille lopulta erittäin sopiva.
Avataan levyä tulevaisuuden blogeissa entistä enemmän ja somekanavani alkavat tietysti täyttyä levyä koskevista postauksista lähempänä julkaisupäivää.
Uusi alku koittaa jälkeen surutyön…