Sen jälkeen, kun aamun uutisvirrasta on poimittu viimeisimmät sotauutiset ja kirottu vähän aikaa kellojen alati toistuvaa siirtelyä sinne tänne, on hyvä maadoittaa itseään hyvän musiikin parissa. Kouvolassa sataa niskaan räjähdedroneja, mutta tässä blogissa saattaa pahimmillaan sataa niskaan hyvää musiikkia. Ja tietysti sellaista musaa, jota ei pönkitetä puoliksi keinotekoisella artistien välisellä “biiffillä” ala Sanni ja Ahti. Kuinka pienestä nykyään saadaankaan mediamyrsky aikaiseksi. Sanni tekee hienon eroaiheisen popbiisin, josta voidaan vetää jonkinlaisia yhtymäkohtia reaalielämään (ennenkuulumatonta: artisti kirjoittaa teemoista, jotka häntä innostavat) ja sen jälkeen reilussa viikossa “loukattu kohde" eli Ahti kirjoittaa vastinekappaleen (joka tosin suomiräpin eetokseen kuuluen kertoo enemmän mimmeistä (puumist) ja rahasta, kuin siitä, että häntä on nyt pojuteltu. Ja kaikki tämä tietysti saman levy-yhtiön artisteilta. JA tietysti markkinakoneisto on ollut tästä autuaan tietämätön. Uskoo ken tahtoo. Musiikillisesti Sanni vei kamppailun sata-nolla. Uhriutumisrituaalista sisupuukko Ahdille. No me emme indiemaanantaissa tämän enempää kapitalistiselle valtavirtaturinalle anna tilaa. Nyt mennään indiemaailmaan ja heittäydytään luomumusiikin ja aitojen arvojen vietäväksi.
Typerä typerä mies - Kissalan pojat
(säv. Onni-Lenni Haapala, san. Onni-Lenni Haapala, Riku Heinänen)
Sain vinkin DM:ääni Instagramissa Typerä typerä mies -yhtyeen uusimmasta sinkusta. Ja totuttuun tapaan en tiennyt ennakkoon bändistä yhtään mitään. Mutta olen avoin seikkailuun ja heittäydyin yhtyeen vietäväksi vailla ennakkoluuloja. Ja millaiselle matkalle yhtyeen Kissalan pojat -kappale viekään. Tästä musiikillisesta katukeittiöistä ei puutu makuja tai mausteita. Ehkä päälinjana voidaan musiikillista pitää jonkinlaista progerock -ilmaisua, jossa kummarretaan 60-70-luvun vaikutteita kohti. Eli siis ei tehdä kyllä mitään mediaseksikkäintä musiikkia, mutta jos pääosassa on aidot soittimet ja luomurikkaat soundit niin minulle maistuu. Kappale on muutenkin sellainen tutkimusmatka dynamiikan ja sovittamisen maailmaan, että siitä voi hienosti kaivaa oppia jos oma musiikillinen ilmaisu on liian suoraviivaista. Pääosin mennään ehkä vähän raskaammalla poljennolla, mutta väliin on saatu sijoiteltua hienoja suvantokohtia (tai niinku minä sanoisin hippihommia). Ja tietysti jos lähdetään rumpukompilla biisin introon niin tietää jo heti että ollaan hyvällä tiellä.
Tekstipuolella Kissalan pojat käsittelee omasta mielestäni otsikon mukaisesti esivaltaa ja sen alle murentuvaa “vastavirran edustajaa”. Rauhaisan päivän keskeyttää ovelle koputtava virkavalta joka tavoittelee kohdehenkilöä. Tämän jälkeen katsotaan aika tarkasti siihen, että kenen joukoissa poliisi/virkavalta milläkin hetkellä seisoo. No laajemmassa katsannassa kyse ei taida olla pelkästään poliisista vaan sitä, miten tiettyjen arvojen edustaminen voidaan joskus nähdä radikalisoitumisena vaikka pikemminkin noiden arvojen pitäisi ohjata meidän jokaisen päivittäistä toimintaa. Eli musiikillisen iloittelun lisäksi saadaan myös terävää katsantokantaa yhteiskuntajärjestykseen. Soundit ja soitto toimii. Ilmaisu on kiinnostavaa ja vaihtuvaa. Hienoa musaa tekevät nämä typerät miehet. Yhtyeen taustoista en juuri löytänyt mitään, mutta ilmeisesti melko uusi tulokas indierock-kentällä on kyseessä. Siihen nähden ollaan hyvällä tiellä! Hieno startti maanantaille.
Vaarin seikkailut - Tärkeä
(säv/san. Veli-Pekka Vaari)
Olkoon tämä maanantai jossain määrin progepainotteinen. Jos edellinen yhtye kumarteli 60-70-luvun soundi- ja äänimaailmaan niin Vaarin seikkailut yhtye starttaa Tärkeä -kappaleen niin autenttisella kasari-introlla, että väkisinkin hymyilyttää. Ja sama musiikillinen tuokiokuva on läsnä koko biisin ajan. Jotenkin tämmöisten soundien ja sävellysten aikana ei pysty muuta kuin hymyilemään. Jos neonsävyt olisivat ääniä, niin ne olisivat juuri tämän kappaleen osioista otettuja. Ja kyllähän tässä maailmanajassa tarvitaan myös aimo ripaus kasaria. Tästä jää jo pelkkien soundien perusteella optimistinen olo. Vaarin seikkailut kertoo olevansa eeppisen soundin progebändi eikä se ole yhtään liikaa sanottu. Soundeista pelkkää kymppiä ja progeilun joukkoon on saatu myös tuotua tarttuvaa korvamatoelementtiä. Soitto soi taidokkaasti ja laulaja Veli-Pekka Vaari hoitaa ruutunsa. Oikeastaan hänen korkealla soljuva äänensä on täydellinen elementti bändin seassa. Tai toisinpäin.
Yhtyeellä on takana jo tovi musiikillista polkua ja varmaan soittohistoriaa ennen tätäkin bändiä. Debyyttialbumi on julkaistu vuonna 2023 ja nyt mennään toista pitkäsoittoa kohti. Laadukasta soittoa ja omalinjainen soundi. Tarvitseeko muuta? Minusta ei. Tekstipuolella kappaleessa muistutetaan siitä välillä valitettavasti unohtuvasta asiasta, että jos/kun lähipiirissä on sellaisia ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla, se pitäisi muistaa sanoa. Muistutus siitä, että läheisyys, ystävyys, rakkaus ovat meille ihmisoletetuille äärettömän tärkeitä tunteita. Vaikka niiden sanoittaminen joskus vaikeaa onkin. Kappale sopii täydellisesti harmaaseen maaliskuiseen maanantaiaamuun. Omakin selkä suoristui ja aloin katsella ikkunasta vähän toiveikkaimmin silmin. Siinä on musiikin hienous. Se herättää. Se saa tuntemaan. Välillä melankolisesti mutta toisinaan myös siirtää sinisistä maisemista valoon ja kevääseen. Tämä bändi on varmasti livenä melkoinen jyrä, joten pidetään tuntosarvet höröllä jos Tampereelle keikkoja tulee.
Poikonen - Vanja
(säv. san. Jaska Poikonen)
Poikonen on Jaska Poikosen luotsaama orkesteri, jonka kappale Vanja on nosto tuoreelta Hölmö poika parkkipaikalla -täyspitkältä. Ja jos aikaisemmat nostot tänään ovat majailleet siellä kokeilevamman musiikin osastolla niin Poikonen maaduttaa sitten sellaiseen tutumpaan ilmaisuun. Suomalainen melankolia ja siniset sävyt ovat vahvasti läsnä. Tietyllä tavalla tutunkuuloista, mutta omanlaistaan soundiaan Poikonen tarjoaa. Luomusoittimet, kaikukitaraa, hypnoottista kitarakuviota (nylonkielinen?) ja valittava urku. Ei mitään poikkeavia soitinnoksia, mutta Kape Aihinenkin käyttää pelkkää mustapippuria ja suolaa. Näistä palikoista rakentuu todella tunnelmallinen ja kaihoisa kappale. Keskiössä on tietysti Poikosen laulu, joka vangitsee kuulijaansa kuuntelemaan tarinaa.
Tekstin tarina kuljettaa minut karuun pohjoisen maisemiin, jossa juhlitaan sitä uuden elämän alun perustavanlaatuista voimaa. Uusi elämä, uusi alku - niin pienestä lähtee ihmisen matka. Kehdosta ja peitosta, hävitäkseen joissain tapauksissa liiankin nopeasti aikojen rattaisiin ja muuttuakseen vain muistoksi muistojen joukossa. Täydellistä postikorttia Jaska Poikonen pystyy tekstillään, lauluilmaisullaan ja ympäröivän bändin soundikudelmalla rakentamaan. Melankolinen mutta toivorikas biisi. Jotenkin tuli taas loputon ikävä Lappiin. Ja se olkoon väkevä todistus siitä, että Poikonen tekee oikeita asioita oikeista syistä. Vaikutteet kuuluvat, mutta myös omaa sanottavaa riittää ja omalla tyylillä. Täytyy ottaa albumikin haltuun, kunhan tässä ehtii maadoittua. Well done sir! Kappaleelle on tehty myös pohjoisissa maisemissa liikkuva hieno musiikkivideo.
Soittolistanostot:
Sami Paananen - Pintaliitoo
Saaga - Syli