Näin se on, että se on maanantai. Syksyiset kelit alkavat työntyä varsinkin aamuihin ja väistämättä on myönnettävä, että kesä jää jälleen kerran taakse. Pitkä talvi on edessä ennen seuraavaa. No ei tästä masentua kannata. Voihan olla, että edessämme on lämmin syksy ja leuto talvi ja saadaan nauttia niistäkin säistä. Musiikki soi myös kelissä kuin kelissä ja oma levykin alkaa pikkuhiljaa olla kuosissaan. Viimeiset silaukset ja masterointiin. Näyttää, että marraskuun sateisiin tippuu se “vaikea levy 2”. Mutta nyt siis siihen, miksi tätä blogia kirjoitetaan. Eli indiemusiikin sanansaattaja numero 1 INDIEMAANANTAI on taas täällä. Näitä indiesoittolistojahan on syntynyt monia ja niitä päivitellään ahkerasti. Hyvä näin. Itselläkin taitaa tulla jossain kohtaa vuosi täyteen “kuratointia” ja kyllähän tässä on monta hyvää kappaletta löytynyt kuuntelulistalle. Eli ottakaas kuulokkeet korville. Jättäkää valtavirtamusiikin mitäänsanomaton musiikillinen virta ja heittäytykää seikkailuun. GO INDIE, OR GO HOME!
Elias Koivulehto - Aikamme kuva
(säv. san. Elias Koivulehto)
Elias Koivulehto on nettitietojen mukaan helsinkiläinen lauluntekijä ja Spotify-bion “kattavan” kuvauksen perusteella hän laulaa romanttisia tarinoita. Vieno toiveeni on aina näihin Spotify-bioihin, että voi näihin vähän taustoittaa omaa artistiminäänsä vaikka se puiselta tuntuukin ja mystisyys on tehokeino. No se siitä. Aikamme kuva - kappale lähtee käyntiin urbaanilla äänimaisemalla (ilmeisesti ratikka) ja tämän jälkeen kuuloaistin valtaa rennon letkeä kitarariffi ja bändisoitto. Retroinen ote antaa makua koivuhalosta ja kesäisestä Kallion asvalttiviidakosta vieden mukanaan raitiovaunumatkalle rennossa fiiliksessä. Akseli Elovainio toimii tuottajana ja artisti itse ilmeisesti instrumenttaalivelhona, koska vain rumpujen soittaja on hänen lisäkseen merkitty soittajatietoihin. Topi Nykäsen soitto svengaa kuin hirvi läpi kappaleen, joka elää ja puikkelehtii hienosti rauhallisesta tunnelmasta rokimpaan loppuun. Hieman tuotanto ehkä välillä ajaa laulajan tontin yli ja meininki meinaa viedä artistin mennessään. Mutta kyllä Koivulehdon ääni ja tarinankerronta tämänkin kestää. Tarina kyllä kantaa ja toisaalta tehoa tulee nimenomaan siitä, että bändikin välillä vyöryy ylitse. Instrumentaatio on elävä ja elementtejä on selkeästi mietitty. Kitarat ovat stydit ja peruspaletti on simppeli mutta toimiva. Taustalaulut ja vastaukset tuovat väriä ja loppua kohti musiikillinen raitiovaunu meinaa jo suistua raiteiltaan päätyen kuitenkin päätepysäkille oikein päin.
Aikamme kuva - kappaleen sanoitus pureutuu otsikkonsa mukaisesti tarkastelemaan nykypäivän ihmistä ja tätä nykyisen todellisuuden oravanpyörää eri ilmiöineen. Suorituskeskeisyys, trendien perässä juokseminen, sosiaalimedia, skenet ja ainainen kiire tuodaan näkyväksi oivaltavassa tekstissä. Kertoja-minä tarkastelee etäältä “aikamme kuvaa” jonka kertosäkeen vastine “en oo” on hieno oivallus siihen, kuinka moni täällä ei huomaa, minkä perässä juoksee ja miksi. Unohtuuko elämä, kun yrittää elää sitä “parasta elämäänsä”? Koivulehto esittää hienon kysymyksen ja ympäröivän musiikillisen paahdon voimistuessa loppua kohti saa kokonaisuus samanlaisia kierroksia kuin tarinan aikamme kuva -henkilön elämä todellisuus. Hieno aihe ja tarkkanäköistä lyriikkaa. Kokonaisuus on ehjä ja korvamatoefektiä on aimo annos. Kesäänhän tämmöinen tuotos fiiliksen kääntää, mutta kyllä se syksyä tuoksuvan elokuisen maanantaiaamunkin käynnistää. Ansiokas video alta!
Elias Koivulehto Instagram
Veila - Kaiken aikaa
(säv. S. Ahtola, J. Kenakkala, L. Ollila, T. Turunen, san. Siiri Ahtola)
Veila on itselleni täysin uusi tuttavuus, joka kertoo määrittelevänsä kantelepopin uudestaan. Itselleni yhtye määrittelee kantelepopin. Piste. En nimittäin ole ollut tietoinen kyseisen genren olemassaolosta ennen tätä maanantaita. Vuonna 2022 Joensuussa perustettu yhtye on julkaissut ensimmäiset sinkkunsa viime vuonna ja keikkakokemusta on isoilta festareilta niin meiltäkin kuin maailmaltakin. Tosi-TV vierailutkin on aloitettu, joten hyvällä tiellä on bändi.
Vaikka Kaiken aikaa - kappale käynnistyy hieman eteerisissä tunnelmissa niin kyllä se aika pian imaisee käyntiin ns. popmoottorin ja jalka alkaa festarikenttää taputtamaan. Hienosti rakentuu tuotanto herkästä alusta, puhdasveriseksi tanssibiisiksi, jossa kanteleen heleät sävelet kutovat verkkoaan kuulijan tärykalvoille miellyttävästi ja hypnoottisesti. Kokonaisuus elää. SE antaa tilaa kuunnella tekstin tarinaa, mutta myös houkuttelee vastustamattomasti mukaansa tanssilattialle. Välillä leijutaan ja huokaistaan. Stomp-basari kuitenkin lupaa, että tanssit eivät ole vielä loppumassa. En saanut kaivettua irti onko kappaleen teossa ollut mukana ulkopuolisia voimia, mutta jos EI ole ollut niin tämä on täydellinen esimerkki siitä, että levy-yhtiötä ei tarvita nykyään enää mihinkään. Tämä on toivorikasta ja ennakkoluulonta musiikillista löytöretkeä, jossa uskalletaan tehdä omannäköistä juttua. Eipä ihme, että resonoi. Siiri Ahtola omaa myös vangitsevan äänen, jossa herkkyys ja tunteet kuuluvat. Eikä ilmaisua ole lähdetty valtavirtamusiikkituottajien toimesta häivyttämään robotiksi. Ihmisyys kuuluu. Dynamiikkaa on.
Kappaleen uptempo -soitinnos vie mukaansa, mutta kappaleen tekstissä on myös tenhoa. Jotenkin itselleni ui fiilis, että tässä lauletaan nyt jollain tavoin menneelle ajalle tai menneelle henkilölle. Kertoja kuvaa asioita, joita olisi halunnut kohteelle kertoa, mutta ei voi. Tai näin minä kuulen tekstin (tämähän on täysin subjektiviinen tulkinta). Tekstin kaiho ja ympäröivä soitinnos luovat kontrastin joka vie mukaansa. Tekstin ytimenä on kahden ihmisen välinen luottamus ja toteamus siitä, että toiselle voi kelvata vaikka ei ole ihmisenä valmis. Haavoittuvuuksien ja vajavaisuuksien hyväksyntä on kertsin ydinajatus. Ja tietysti tekstin kaiho syntyy siitä, että tuo hyväksyvä henkilö on nyt kertojan elämästä kadonnut. Kyllä tämän ajatuksen ääreen herkistyy kivikuorinen kantrilaulajakin. Harvinaisia ovat laulussa kuvatun kaltaiset ihmiset. Ja kuinka usein aika meidät heistä erottaa. Hieno sanoitus, hieno biisi, hieno bändi.
Lipa Liukkonen - Sinun tähden
(säv. san. Niko Liukkonen, Ilkka Hakkarainen)
Lipa Liukkonen on pitkänlinjan muusikko joka nykyisellä artistiminällään on osaltaan ratsastamassa kantritrendin aallonharjalla kohti suurempaa suosiota. Takana on debyyttialbumi ja useampi sinkku, joissa kantrivivahteinen iskelmä- ja pop/rock -musiikki kohtaavat toisensa. Ja käsittääkseni artisti julkaisi levytyssopimukseen liittyviä uutisia tovi sitten, joten isompaa vaihdetta on lupa odottaa.
Sinun tähden on Liukkosen uusin single-julkaisu, joka pärähtää käyntiin varsin mallikkaasti rock -henkeä uhkuen. Kitarariffi pörisee ja urut ulvovat, ja rytmisektio kuljettaa biisin käyntiin. Soittajien henkilöllisyyttä en Spotify-tiedoista löytänyt, mutta ilmavasti soi yhtye ja kokonaisoundi on ehjä ja luomuinen. Rock -henki saa rinnalleen iskelmällisiä piirteitä ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Kitarat kuulostavat kitaroilta, kuten pitääkin. Keskellä roolinsa ottaa Liukkonen, jonka ääni sopii tällaiseen musaan hienosti. Teksti tulee ulos ammattitaidolla ja laulusuoritus ottaa keskushyökkääjän paikkansa vähäeleisesti, mutta määrätietoisesti. Kappaleen sovitus kantaa maaliin ja soolo-osuudet tuovat väriä. Livenähän tällainen musa pääsee todelliseen oikeuteensa, mutta kyllä tämä levyltäkin aiheuttaa jalanvipatusta. Kantri on kappaleen kohdalla enemmän viitekehys ja syvempi kumarrus tapahtuu ihan rehellisen iskelmämusiikin puolelle. Toki niin, että rock-mauste tekee keitosta juuri Lipa Liukkosen -omaleimaista musiikkia.
Kappaleen tekstissä mennään otsikon Sinun tähden alle. Kertoja tunnustaa tunteitaan kohdehenkilölle- Varsin rehellisesti ja suoraan. Rakkaudentunnustukseen kääntyvät ensimmäinen säkeistö ja kertsi saavat kakkossäkeistössä ylleen pienen epäilyksen varjon siitä, että jos onni ei ole kestävää niin kai kohdehenkilö siitä kuitenkin kertoisi. Ehkä kappale olisi toiminut tekstin puolesta myös ilman tätä epäilyksen varjoa vaikka positiivisemmin tulevaisuuteen katsoen. Mutta kyllä teksti varsin tyylipuhdasta iskelmälyriikkaa on ja, kun sen yhdistää tähän musiikilliseen ilmaisuun niin kokonaisuus on varmasti radiokelpoinen. Jännä nähdä, mihin Lipa Liukkonen artistipolkunsa kääntää ja ennen kaikkea, miten paljon kantrivaihdetta silmässä pidetään. Iskelmätaivallla on nimittäin esimerkkejä siitä, että hieman raskaampi tulkintakin kelpaa lavoilla ala Dimitri Keiski. Sitäkin latua voisi olla hyvä hiihtää myös Liukkosen.