Huhheijaa sanoisi suomalainen kantrilaulaja. On TAAS lipsuttu indiemaanantaissa tiistain puolelle ja malttamaton seuraajakatras on jo kysellyt, että missäs ne tämän viikon esittelyt viipyy. No ei ole kukaan kysynyt. Vaikka indievaikuttajan asemani on omassa päässäni korkealla, taitaa se todellisuudessa olla huomattavasti matalampi. En ole nimittäin vieläkään saanut ehdokkuuksia “vuoden musiikkivaikuttaja” kategoriassa. Jännä juttu vaikka “Indiemaanantaikin” on esitellyt jo lähes 200 tekijää valtavalle seuraajakunnalleni. No tässäkin musiikkitoimintani osa-alueessa johtoajatus on ennen kaikkea antaa itselleni jotakin. Antoisa on ollut syväsukellus (vai puolisukellus) indieskeneen. Jostain syystä indiemaailma oli teinivuosina liian “taiteellista” tai liian “hippiä”, mutta nyt vanhemmalla iällä olen todennut, että siellä suunnassa on suomalaisen musiikkitaiteen terävin pää ja pelastuksen airueet.
No miksi, sitten on tiistai eikä maanantai. No siitä syystä, että vietin viime viikonlopun Rovaniemellä keikkahommissa. Janoinen Kaktus -musaklubi starttaili toimintaansa ja oli kutsunut minut paikalle ja tottakai menin. Mukana olivat myös isommat tekijät Nicholas Francett ja Miika Leivo. Täytyy sanoa, että oli nostalgiantäyteinen reissu. En muista edes koska viimeksi olen viettänyt pitkän vlopun nuoruusvuosien kotikaupungissa, josta olen nyt ollut poissa jo melkein vuosikymmenen. Paljon on muuttunut ja tavallaan mikään ei ole muuttunut. Rollon öisien katujen tallaaminen tuttujen ukkojen kanssa oli mukavaa. Ihan kuin menneet voisi hetkeksi tavoittaa. Keikkakin meni kai mukavasti. Biisit toimivat mies/kitara-periaatteellakin, mutta niistä saisi enemmän irti vaikka duo-kokoonpanolla. Sellainenkin keikka olisi mukava kokea. Mutta yhtäkaikki antoisa viikonloppu, mutta pitkiä öitä. Siksi en eilen ollut ihan kirjoituskunnossa heti maanantaina. Nyt asiaan ja mennään indiemaanantain antiin. Soittolista Spotifysta jaa, tallenna, kommentoi, tee jotain!
Satu Lii - Surupuku
(säv. Timo Rautiainen, san. Jarkko Martikainen)
Luulen, että joku on jossain kohtaa huomannut, että indielistalleni on noussut samoja nimiä useamman kerran. Kyse ei ole kavereiden suosimisesta, koska en tunne musiikkiskenessä ketään, enkä näin ollen voi suosia ketään. Jos listalle pääsee useamman kerran se on merkki siitä, että kyseisen artistin musiikki on onnistunut puhuttelemaan minua useamman kerran. Satu Lii on noussut listalle aiemmilla “suomiklassikoiden” akustisilla versioinneilla. Nyt vivahteikkaan ja tunteikkaan äänen omaava laulajatar tekee jälleen niin vastustamattoman esillemarssin akustisen musiikin siivillä, että esittelypaikka on annettava. Tällä kertaa käsittelyyn on otettu Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus -klassikko Surupuku. Sovitus on pienieleinen ja siitä vastaa Tuomas Viiliäinen. Akustiset kitarat ja basso kietoutuvat toisiinsa kutoen lähes hypnoottisen äänimaiseman. Ja kaiken tämän keskelle asettuu mykistävän paljaana Satu Lii. Ei rekvisiittaa ei wall of sound -tuotantoa vaan ääni ja teksti. Ottakaas valtavirtapopparit mallia. Näin tehdään koskettavaa ja sieluun asti käyvää musiikkia.
Jarkko Martikaisen teksti on yksi parhaita suomalaisen kevyenmusiikin tekstejä. Ja vaikka tarinan perusajatus on tavallaan Johnny Cash -lainaa, niin tähän aikaan sidottuna se saa entisestään painoa ja lähes pakahduttavaa ajankohtaisuutta. “Jos oikeutta enemmän nähdä saan, voin verhoutua vaikka lumenvalkeaan, mutta jos maailma jatkaa pimeän matkan taivallustaan, ylläni on surupuku ja surupuku on musta" laulaa Satu Lii ja itsellä ei ole kyyneleet kaukana. On tämä voimakasta todistusta. Ja kun ympäriltä on poistettu hevikitarat ja annetaan tekstille entisestään sen ansaitsemaa tilaa niin se iskee lekan lailla rintalastaan. Meinaa hengitys salpaantua. Täydellisesti mukaansa imaiseva toteutus klassikosta, joka ei jää vain cover-vedoksi vaan nousee omille jaloilleen ja artistin näköiseksi. Olen pyrkimässä Satu Liin keikalle jossain kohtaa, jotta kokisin livenäkin tämän ainutlaatuisen äänen ja läsnäolon. Toivottavasti silloin voidaan jo käyttää valkoisempaa asua. Toivoa on.
Nicholas Francett - Tämä kylä syttyi tuleen
(säv.san Nicholas Francett)
Tämän blogitekstin alussa alustin, että viikonloppu meni keikkahommissa. Kolmen esiintyjän paketissa oli mukana myös inarilaislähtöinen Nicholas Francett. Olin keikkailun ohella kännikuskina, joten muiden artistien keikkojen katselu jäi lyhyeksi. Mutta syvennyin kummankin herran tuotantoon jälkikäteen. Francettin ilmaisu vaikutti keikalla toimivalta. Ja fanejakin oli paikalla ja selvästi kappaleetkin olivat tiedossa. Spotifysta löysin uusimman (ja ainoan) julkaisun Tämä kylä syttyi tuleen joka ennakoi Lördag -levy-yhtiön kautta julkaistavaa debyyttialbumia. Kappale on todellista DIY-tekemistä ja herra itse vastaa kaikista soittimista Lenny Kravitz-tyylillä. Ja lopputulos on erittäin tasapainoinen, koivuhalontuoksuinen ja dynaaminen. Musiikillinen ilmaisu on tunnelmallista ja haikeaa. Akustiset kitarat kuljettavat ja ambienssia osataan kasvattaa tukien tekstin painokkuuden kasvua. Dynamiikan opinnot on menneet perille ja instrumentaatiota kasvatetaan loppua kohti. Ei kuitenkaan niin, että “bändi” veisi huomiota laulajan keskuspaikalta tai tekstiltä.
Tekstissä kuuluu pohjoinen mielenmaisema. Oma tulkintani lähtee siihen, että kyseessä on rakkauslaulu ja jos ollaan tarkkoja niin kyseessä on erolaulu. Polut ovat kohdanneet ja kylä on syttynyt eloon (tuleen) mutta nyt on alkanut valo muuttua varjoiksi, kukat lakastuu ja kyläkin tuntuu tyhjältä. Hienosti tekstittää Francett ja vaikka kielikuvat ovat osin tuttuja niin kylään keskittyvä näkökulma on oivaltava ja laajentaa katsantoa. Näinhän siinä käy, että rakkaushan muuttaa aivan kaikkea, se tekee tyhjästä täyden ja toisaalta ero tekee myös ympäröivän maiseman valjuksi. Hieno teksti ja hieno musiikillinen kokonaisuus. Jäädään odottamaan lisää sinkkujulkaisuja ja herran keikkoja. Sopivassa miljöössä toimii varmasti ja tunnelman luonnin Nicholas osaa Rovaniemen näyttöjen perusteella mainiosti.
Viitala - Mä en itke
(säv. Arttu Volanto, san. Arttu Volanto, Sami Viitala)
Viitala on Sami Viitalan artistinimi ja kyseessä on jo tovin indieartistin taivalta tehnyt artisti. Debyyttialbumin herraoletettu julkaisi vuonna 2024 ja pitkähkö julkaisutauko päättyi nyt uuteen Mä en itke -singleen. Taustavoimakseen Viitala on saanut Arttu Volannon joka hoitaa sävellys/sanoitus-vastuiden lisäksi myös studiovelhon -roolia sekä usean soittimen soittovastuuta. Musiikillinen ilmaisu on ilmavaa ja oikeat rummut tuovat siihen mukaan luomuisaa sykettä ja groovea. Tuotanto on tasapainossa ja hengittää. Well done. Sopivasti nostatusta ja sopivasti leijuvaa tilaa silloin, kun sitä tarvitaan. Hienosti on saatu elementtejä mukaan ilman, että lopputuloksesta tulisi sekavaa. Lisäksi lopun soolo-osuus tuo mukanaan kekseliästä koukkua. Orkesterin keskellä Viitala hoitaa tonttinsa uskottavasti ja jäämättä jalkoihin. Kyseessä on laulutaitoinen miesyksilö, joka keikkailee ahkerasti. Varmuus kuuluu.
Tekstissä ollaan tutuissa tunnelmissa. Tehty mikä tehty ja kävi miten kävi. Ero on tainnut tulla ja eteenpäin on mentävä. Kertoja vakuuttelee, että ei itke, mutta ero on tainnut kyllä jossakin määrin kirpaista. Sadettahan se on tai allergiaa. Teksti kantaa ja Viitalan ilmaisu välittää sen hienosti maaliin. Lopputuloksena on suomipop -kappale, joka ei häpeä valtavirtamusiikin parissa vaan erottautuu luomusoundillaan ja orgaanisella otteellaan eduksi. Ansaitsisi paljon enemmänkin huomiota ja toivotaan, että Viitala sitä myös saa. Keikkoja on mielestäni tullut, mutta ei vielä Pirkanmaalle päin, joten täytyy hetki vielä odottaa livetsekkausta. Toivotaan, myös että julkaisutahti jatkuu vilkkaana ja kakkoslevyä kohti ollaan menossa.
Soittolistanostoina
De La Rocka - The Vampire
Jani Matti Juhani - Auta yötä kestämään